Monthly Archives: Touko 2014

Hän ei ole raskas, hän on hallituskumppanini

Normaali

Viikko 22


Pitkään politiikkaa on hallinnut kolmen suurimman puolueen, SDP:n, keskustan ja kokoomuksen yhteispeli. Heidän muodostamansa hallitukset tunnettiin punamulta-, sinipuna- ja porvarihallituksina silloin joskus, kun isoisä piti Nokiaa kumisaapas- ja kaapelimerkkinä.

Olen sittemmin alkanut miettimään, kuinka sopuisasti näiden kolmen yhteispeli toimiikaan, ja olen tullut siihen tulokseen, että huonosti. Oli aika, jolloin nämä kolme eivät tehneet toisilleen karhunpalveluksia tai laittaneet kapulaa toistensa rattaisiin, mutta mielestäni se aika on ohi. Hajoavien hallitusten aikana nämä kolme eivät yrittäneet avoimesti sabotoida toisiaan, mutta nyt kun hallituksen hajoaminen on tabu ja kaikin tavoin kielletty asia, sabotaasista on tullut tosiasiallinen poliittinen modus operandi.

Yritän todistaa nyt, miten kukin puolueista tekee toisilleen ”keput”, heti kun tilaisuus tulee. Aloitan SDP:stä. Kierrän myötäpäivään keskustan kautta kokoomukseen.

Esimerkki siitä, miten SDP ei aikanaan halunnut auttaa kepua oli liittyminen Euroopan unioniin. Maatalous oli 90-luvun alussa menossa alas ja oli pitkällisen rakennemuutoksen jälkeinen sairas ala. Vaihtoehtoina oli tukea sitä kotimaisin voimin ja tekohengittäen tai antaa auttaminen ulkomaalaisten voimien käsiin. Tässä tilanteessa Suomi vietiin unioniin, jotta tukirahat tulisivat keskitetysti sieltä. Näin SDP:n ei tarvitsisi perustella jäsenistölleen, miksi verorahoja käytetään kepulaisten elinkeinon tukemiseen. SDP koki, että populaatiosta 10 %:n elinkeino on auringonlasku, josta ei tarvitse välittää. Nyt SDP:n omaa perusjäsenistöä, rasvanahkaduunareita ja bussikuskeja, on tuo sama 10 % ja siitä itsestään on tullut auringonlaskun demografia.

Esimerkki siitä, miten kepu ei halua auttaa kokoomusta on kuntaliitosfarssi. Kokoomus on saanut päähänsä, että pienet kunnat ovat rikka silmässä, joten ne pitää redusoida muutamaan kymmeneen tai korkeintaan sataan. Kepu vastustaa tätä kuin ruttoa. Osittain kyse on oppositiopolitiikasta, jossa hallituspuolueelle ei anneta löysiä, mutta osin kyse on tahallisesta jarrutuksesta, joka ei perustu muuhun kuin irrationaalisuuteen. Kuntaministeri Henna Virkkusen yritys tehdä kuntaliitoksia näyttää kääntyneen siihen, että hänen täytyy lähteä Eurooppaan evakkoon, jos hän haluaa säilyttää poliittisen karriäärinsä. Parempi olisi ollut, jos hän olisi voinut toteuttaa missionsa siihen kerran ryhdyttyään.

Esimerkki siitä, miten kokoomus ei halua auttaa demareita, on telakka-ahdinko lounaisessa ja vastaavat metalliteollisuuden savotat. Duunarit haluaisivat rakentaa miljardin risteilijän vaikka velaksi ja vaikka vähän tappiolla – ja jos siihen löytyisi tahtoa ja muutama kymmenen miljoonaa ylimääräistä, laivoja rakennettaisiin. Sinänsä laivanrakentaminen on ihan kunniallista ja jälkensä maailmaan jättävää työtä. Saksalaisilla tai ranskalaisilla, jotka näyttävät sisäistäneen demariaatteen paremmin, ei ole mitään vaikeuksia tukea auringonlaskun alaa julkisista varoista, jos se helpottaa alueellista tai ammattiyhdistyksellistä ahdinkoa. Jan Vapaavuori puolestaan torppasi telakan, koska se on hyvä tapa pistää jakoavain SDP:n koneeseen.
Kolmen puolueenNäin ovat siis asiat. Kolme suurinta ovat peruuttamattomasti YYA-kelvottomia. Se, että PS on tullut SDP:n rinnalle tai ohi (jaetuksi) kolmanneksi suureksi, ei ainakaan helpota tilannetta. Veikkaisin, että tämä vain jumittaa tilanteen entistä pahempaan juntturaan. PS ei varsinaisesti ole kokeillut poliittisen yhteistyön tekemistä muiden puolueiden kanssa ja mediassa se on jatkuvasti esiintynyt kansan suosikkina muita puolueita vastaan. Muut puolueet puolestaan ovat puhuneet niin kauan persuja vastaan niin monin fraasein, että yhteistyön esteenä voi olla pelkästään ylpeys tai kauna tai kasvojen säilyttäminen tai kaikki.

Tähän on tultu. Politiikka on jotenkin rikki. Mallia rikkinäisyyteen on saatu rapakonkin takaa; republikaanien ja demokraattien eeppinen välirikko on vielä syvempi ja kaunaisempi ja Yhdysvalloissa Keskilänsi on todellakin puristuksissa kahden rannikon liberaalimman menon kanssa. Yleisessä kielenkäytössä Keskilänteen viitataan ”ylilento-osavaltioina”, eikä näin sanoakseen tarvitse edes olla kiinnostunut politiikasta.

Emme aina kaipaa vahvaa johtajaa ja kyvykästä presidenttiä siksi, että hän esittäisi mahtavia ajatuksia ja poistaisi velkakaton, maahanmuutto-ongelmat ja työttömyyden. Joskus haluaisimme sellaisen johtajan vain siksi, että hän saisi muut olemaan sopuisammin yhdessä veneessä keskenään. Hän on siis emotionaalinen johtaja tässä ominaisuudessa, Chief Emotional Officer. Voin jo nähdä TBWA Tehtaankadun tai BOB Helsingin uudet mainokset seuraavissa presidentinvaaleissa.

Liberaalilapsen leikkikaverit

Normaali

Viikko 21


 

KIRJENOVELLI

”Rakas Oraakkeli-Olli,
haluaisin kysyä sinulta neuvoa lapseni päiväkotipaikan suhteen. Yhtenä iltana tarjosin hänelle vaihtoehdoiksi Salma Hayekin näköistä pehmolelua ja Friedrich A. Hayekin teoksen  ”The Road to Serfdom”  kovakantista versiota. Hän tarttui Hayekin teokseen ja piti siitä lujasti kiinni. Olen alkanut epäilemään, että lapseni on TIUKKA LIBERAALI. Tämä tuottaa minulle päänvaivaa. Hänet pitäisi sijoittaa pian päiväkotiin. Mihin ryhmään voisin laittaa hänet, jotta häntä ei kiusattaisi ja jotta hän sosiaalistuisi mahdollisimman hyvin muiden lasten kanssa? Ketkä ovat lapseni poliittisia ”kavereita”, sikäli kuin politiikassa pidetään kenenkään muun kuin pienen klikin puolta? Minkälaisten lasten kanssa lapseni leikkisi kaiken todennäköisyyden mukaan parhaiten?

Yst. terv.,
Hottis-Mama, ’79”

Kindergart

”Hyvä Hot Mama (Milf),
sinun kannattaisi selvittää, onko päiväkodissa poliittisesti lapsesi värin kanssa blendaavia vanhempia. Lapsesi poliittinen väri on keltainen. Keltainen tarjoaa hyvää kontrastia syvänsiniselle, ja jos sitä sekoittaa siihen, saadaan vihreää. Näiden kolmen värin kolmiossa tulee lapsesi poliittinen viitekehys kulkemaan. Lapsesi tulee pärjäämään vihreiden ja kokoomuslaisten vanhempien lapsien kanssa, tai jos ei tule kavereiksi heti tai edes 15:s päivä, ainakaan häntä ei kiusata. Vihreiden kanssa lapsesi tuntee vetoa luonnonsuojeluun; toisaalta hän tietää kokoomuslaisten tavoin, ettei raha kasva puussa, joten siksi hän ei tule joutumaan heti ensimmäisessä poliittisessa keskustelussa tuppisuuksi, altavastaajaksi tai suorastaan teilatuksi. Jos hän joskus myöhemmin irtaantuu liberalismistaan ja kokeilee joitain muita ideoita, todennäköisesti hän kulkee vihreän painotuksen kautta siniseen painotukseen ja siitä takaisin keltaiseen. Tässä ei ole mitään huolestuttavaa. Poliittinen huojuminen ja ”homostelu” (kröhöm) on vaaraton kehitysvaihe. Vaaleissakin on yleensä mukavampi äänestää, kun valinnanvaraa on hieman enemmän ▬ muistakin kuin vain oman puoluekannan jäsenistä.

KolmioLibVoit jättää tämän neuvon huomioon ottamatta ja istuttaa hänet samaan ryhmään vaaleanpunaisten, syvänpunaisten, purppuranpunaisten, violettien tai mustien voimien kanssa. Todennäköisesti lastasi kuitenkin kiusataan eri sortin sosialistien, kristillisdemokraattien, persulaisten sekä nationalistikonservatiivisesti asennoituvien vanhempien lasten toimesta. Suosittelisin sinua karttamaan näitä ryhmiä. Lisäksi jos laitat lapsesi kaveeraamaan kepulaisten lasten kanssa, on mahdollista, että lapsesi joutuu petoksen uhriksi. Hänelle saatetaan tyrkyttää ”ilmainen lounas”. Häneltä saatetaan viedä vääryydellä jotakin, mitä varten hän treenasi xylofonin soittoa koko vuoden huoneessaan toivomansa joululahjan saadakseen.

Myöhemmin, kun lapsesi osaa jo pitää paremmin puoliaan ja päihittää sinutkin poliittisessa spitfire-väittelyssä 6-2, voit antaa hänen kaveerata muidenkin puolueiden edustamien lapsien kanssa. Tässä vaiheessa lapsesi on todennäköisesti kuitenkin jo kuudesluokkalainen ja on pikku hiljaa irrottautumassa vanhempiensa talutusnuorasta. Tarjoa hänelle paljon liekaa mutta ano häntä olemaan hirttäytymättä siihen.

kidimage
Olen iloinen, että otit tämän koulukiusaamisasian esille jo näin päiväkotivaiheessa. Koulussa kiusataan siksi, että kaikki ovat siellä sekaisin. Tätä voitaisiin ehkäistä. Myöhemmin kiusaamista jatketaan työpaikoilla; mitä poliittisiin työpaikkoihin tulee, mm. eduskunnassa ja sen suuressa istuntosalissa, jossa ollaan edelleen aivan sekaisin. Kun kaikki värit ovat yhdessä ja samassa tilassa, lopputuloksena voi olla vain komprehensiivista koulutus- eli läksytyskiusaamista. Tästä on useita videonauhojakin tallenteina. Niiden nimi on ”Eduskunnan täysistunto”, (päivämäärä), ja niissä näkyy selvästi, miten luokanopettaja (eduskunnan puhemies) näkee selvästi, miten kiusaamista tapahtuu, mutta hän ei puutu siihen tai saattaa jopa yllyttää kiusaajia tai kiusaa itse sitä, jota on jo kiusattu. Luokan hiljaisille tai epäsuosituille oppilaille hän ei välttämättä anna edes suunvuoroa. Turhautuminen, niin seksuaalinen kuin poliittinenkin, on käsinkosketeltavaa. Ei ihme, että eduskunnassa vedetään ennätysmääriä kahvia, viinaa ja viinereitä.

Tämän takia on tärkeää, että elämässä saa edes hyvän startin itselleen, vaikka ei sitten myöhemmissä vaiheissa ulkoiselta kiusaamiselta ja sisäisiltä kiusauksilta välttyisikään.

Yst. terv,
sinun,
Oraakkeli-Olli”

 

Euroopan diagnoosi

Normaali

(c) 2014


 

Euroopalla ei mene kovin lujaa, minkä monet varmaan tiesivätkin. Yritän listata tässä joitakin ongelmista, joita Euroopassa on, mitä tulee unioniin ja sen liitännäisasioihin.

Unioni rakennettiin ns. neljän suuren TPTP-vapauden varaan. Nämä vapaudet ovat:
1) työvoiman
2) palveluiden
3) tavaroiden ja
4) pääoman
liikkumisen vapaus.
Nämä kaikki ovat toteutuneet paperilla, mutta niiden vaikutus arkipäivään on toisenlainen. Kuljetaan läpi kohta kerrallaan.

Työvoima saa liikkua vapaasti maasta toiseen, mutta se ei liiku. Kun yhdessä maassa ollaan työttömiä, tämä ei muunnu työvoiman virtaamiseksi maasta toiseen. Osin kyse on peloista, epävarmuudesta, mukavuudenhalusta ja jämähtäneisyydestä. Osittain kyse on pääomien ja kielipääomien puutteesta. Moni espanjalainen on tuonut julki sitä, miten he eivät tiukan paikan tullen pärjäisi edes englannilla vieraassa maassa. Suomeen sairaanhoitajiksi tulleet juanitat ovat vain jäävuoren huippu muuten liikkumattomassa työttömien massassa.

Palvelut saavat liikkua vapaasti maasta toiseen, mutta etupäässä ne eivät liiku, sillä palveluiden käyttämisen tiellä on luottamus. Yleensä vain niiden ihmisten palveluita käytetään, joihin luotetaan. Lisääntyvä luottamus poikii yhä uusia toimeksiantoja, ja tämä pätee hiusten leikkaamisesta prostituutioon, kääntämiseen ja tanssinopetukseen. Lokaali voittaa internationaalin palvelualoilla.

Tavarat saavat liikkua vapaasti maasta toiseen, mutta tätä ei käytetä hyväksi kovin tehokkaasti. Sinä aikana kuin EU on ollut voimassa, en ole ollut erityisen ihastunut minkään maan tuotteisiin yhtä poikkeusta lukuunottamatta. Tuo maa on Ruotsi. Sieltä tulee jatkuvasti jokin tuote, joka yllättää minut positiivisesti saatavuutensa ja laatunsa suhteen. Pystyn saamaan lähikaupastani kolmea erilaista ruotsalaista kahvia, joiden hinta on huokea mutta paahtoaste tummempi, kuten oma kahvimakuni. Ostan ruotsalaisia vaatteita, sukkia ja alushousuja. Ajan ruotsalaisella pyörällä. Jos nuuskaisin, käyttäisin ruotsalaista nuuskaa. Nuuskaaminen on ihan järkevä vaihtoehto tupakoimiselle ja toimisi varmasti myöskin tupakasta vieroittumisessa. On typerää olla vain Nicoretten® ja tahdonvoiman varassa. Muista maista kuin Ruotsista näyttäisi tulevan Suomeen vain alilaatuisia tai ylihintaisia tuotteita, eivätkä kummatkaan tyydytä peruskuluttajan tarpeita. Suurin osa eurooppalaisista kauppiasmaista sivuuttaa Suomen liian pienenä markkinana.

Pääoma saa liikkua vapaasti maasta toiseen, mutta tämä hyödyttää lähinnä vain investoijia ja bisnesenkeleitä ja venture capitalisteja, paitsi jos pääoman vapaalla liikkumisella tarkoitetaan velkojen maksuja toisten puolesta ja pääoman holtitonta liukumista omistajattomana maasta toiseen. Euroopan sisäinen pääoman vapaa liikkuvuus on vain osa laajempaa maailman pääomamarkkinoiden vapautumista, joka alkoi jo 80-luvun lopulla monetaristien, pankkien ja pörssien toimesta, johti erilaisten yleensä saarivaltioissa toimivien veroparatiisien syntymiseen ja Lontoon, Luxemburgin, Sveitsin, Hong Kongin ja New Yorkin dominoiviin rooleihin maailman rahavirtojen kulussa. Pääomien vapaa liikkuvuus ei liikuta niitä, joilla pääomia ei ole. Muitakin pääoman vapaa liikkuvuus saattaa vain laiskistaa. Hullu paljon töitä tekee; viisas pääsee vähemmällä.

Summa summarum, neljä pilaria on osoittautunut hyödyttömäksi konseptiksi. Sille ei voi rakentaa Eurooppaa, varsinkin jos ajatellaan, että Euroopan pitäisi edustaa myös joitakin kulttuurisia ja sivistyksellisiä arvoja. Neljä pilaria hyödyttää talouselämää eikä aina sitäkään.

EurolippuOtetaan seuraavaksi kaksi muuta asiaa: Euroopan suprakontinentaalisuus ja infranationaalisuus.

Eurooppa pyrkii laajenemaan yli äyräidensä. Se flirttailee jatkuvasti tyyppiä Turkin, Israelin, Marokon ja entisten neuvostotasavaltojen kanssa, jotta se voisi olla se kerho, johon kaikki haluavat jäseneksi; todellinen Club Med & Baltic & Black Sea & Atlantic. Mainitut maat ovat kuitenkin huonoja laajentumiskohteita. Tavallisesti ne eivät jaa eurooppalaisia arvoja, historiaa, kielipohjaa tai taloutta vaan puhuvat kullakin sektorilla aivan omaa kieltään. Melkein kaikki maat, joihin Eurooppa (suppea, selkeä manner) on ”laajentumassa”, edustavat jonkinlaista totalitarianismia joko historialtaan tai nykyisyydeltään, mahdollisesti tulevaisuudeltaankin. Tämä on Euroopan suprakontinentaalinen puoli. Supranationaalisuus on toinen elementti, joka tarkoittaa sitä, miten Euroopasta ehkä pyritään tekemään federaatio, jolla on yhteinen verotus, parlamentti, turvallisuus ja säädökset. Ainoastaan Euroopan ehdoton eliitti, erilaiset menestyvimmät ja asettuneimmat maat, on valmis nousemaan ylikansalliselle tasolle. Federaation puolesta puhui pitkäaikainen ex-pääministeri Guy Verhofstadt komission puheenjohtajakandidaatin puheessaan. Hän tuleekin Belgiasta.

Euroopassa on myös infranationalistinen puoli. Tämä tarkoittaa sitä, että monissa maissa kytee liikkeitä, jotka haluavat irrottaa jonkin erillisen alueen emämaasta omaksi valtiokseen. Esimerkeiksi käyvät vaikkapa Baskimaa ja Katalonia Espanjassa ja Skotlanti Isossa-Britanniassa. Tämä ei kuitenkaan lupaa hyvää tulevaisuutta ja kokonaisuutta silmälläpitäen. Ei Euroopasta pitänyt tulla fragmentoitumisprojekti! Monella alueella ajatellaan ihan toisin kuin Brysselissä. Maiden, joiden sisällä on sesessio- ja suvereniteettipaineita, ei ehkä olisi pitänyt tulla valituksi jäsenmaiksi alun perinkään. Suomessa voisi olla myös vaikeat tunnelmat, jos Ahvenanmaa, Pohjanmaa, ruotsalais-Suomi tai Saamelaisalue haluaisivat erota Suomesta oman ”paremman” taloudellisen tulevaisuutensa turvaamiseksi. Onneksi täällä ei olla yhtä jääräpäitä kuin jossakin muualla.

Otetaan vielä yksi asia: euro. Valuuttamme on heikko esitys, miksi se muuttui vuoden 2008 subprimeloan-kriisin jälkimainingeissa. Euron pääongelma on se, että se on sidottu saksan markan perintöön, ilman että se antaa Saksaa heikommille, euroon liittyneille talouksille mahdollisuuksia revalvoida tai devalvoida valuuttaansa. Koska Saksa on monipuolinen valtio, jonka maatalous-, teollisuus-, palvelu- ja luovan talouden sektorit ovat tasavahvoja, kaikilla niillä mailla, joilla näin ei ole, on vaikeuksia pyrkiä tasapainoiseen talouteen ja ylijäämien luomiseen. Kaikilla ei myöskään voi olla ylijäämää yhtä aikaa, semminkin kun maailman ylijäämästä suuri osa laskeutuu Kiinaan.

Brittien tavoin olen hyvin kriittinen Euroopan suhteen. Heidän esimerkkinsä mukaan puhun EU:sta mielelläni  Euvostoliittona.  Ei voi olla ihan sattumaa, että 5 vuotta sen jälkeen, kun alkuperäinen totalitsaarivaltio oli räjähtänyt rähjäisenä sisäänpäin omaan mahdottomuuteensa, sen viereen perustetaan toisenlainen byrokraatin märkä uni, jossa raha virtaa vuolaana politbyroon, interpret- & transbyroon, teknokratian ja lentoyhtiöiden taskuihin. Tuota kaikkea on Bryssel.

Euro-ongelmat

Suprakontinentaalisuus ja -nationalismi ovat saman kolikon kääntöpuolia

Tämän vuoksi, näissä vaaleissa, en katso pahalla ketään, joka sattuu äänestämään protestipuolueita eli siis kansallista konservatiivi-populistirintamaa. Sille pitää antaa krediittiä siitä, minkä se osaa. Se osaa diagnosoida (Euroopan ongelmat, oikein). Siinä se on paljon parempi kuin perinteiset sosialisti- ja kapitalistipuolueet, jotka tyytyvät levittelemään käsiään kasvojen säilyttämiseksi ja hirttäytymään menneiden virheiden perintöön. Populistien salkusta puuttuu kuitenkin lääkärin toinen pätevyyden kriteeri: oikeat lääkkeet. Vaikka populisti osaa kunnon poppamiehen tavoin määritellä sairauden, hän voi olla puoskari siinä mielessä, että hän parantaisi taudin ilman lääkkeitä, vanhentuneilla lääkkeillä tai aivan väärillä lääkkeillä. Joten tulevaisuudessa näitä poppamiehiä ei kannata äänestää. Tosin siinä vaiheessa potilas voi olla jo niin sairas, että mitkään lääkkeet eivät enää vaikuta asiaan tai pelasta henkeä. Syöpänen Eurooppa voi kuolla sytostaateista huolimatta leikkaushoidon ja taitavien kirurgien puutteeseen.

Esittelen myöhemmin, muutaman viikon sisään, oman projektioni tulevaisuuden Euroopasta. Laitan sille nimeksi todennäköisesti ”Euroopan uudelleenvisiointi”.

Liberaalin levyraati eli rekviemi Ritulle

Normaali

  © 2014


Haluan kirjoittaa nyt jostakin muusta kuin politiikasta. Politiikka on mätää. Ihmiset ovat tärkeämpiä, ja politiikka on olemassa ihmisiä varten eivätkä ihmiset politiikkaa varten. (Tämä ei koske poliittisia broilereita, joita kasvatetaan piirijärjestöjen hautomoissa, mutta he voivatkin syöksyä jyrkänteeltä alas.) Haluan kirjoittaa kuolemasta.

Opiskeluaikainen kollegani teki itsemurhan muutama kuukausi sitten. Hän oli opiskellut filosofian tohtoriksi, tienannut rahaa ja tullut epämääräisen tunnetuksi tietyissä kunniallisissa piireissä sekä internetissä. Olin nähnyt hänet viimeksi 2000-l. puolivälissä, kireissä tunnelmissa. (Hän kävi kimppuuni.) Aistin, että itse kullakin oli uutisen kuultuaan asian kanssa tekemistä. Nimittäin, itsemurhaaja murhaa paitsi itsensä myös jonkin verran ympäristöään. Pahimmassa tilanteessa ovat vanhemmat. He ovat yleensä niin vanhoja, että he eivät voi enää hankkia eivätkä edes adoptoida lapsia, joten paljon riippuu siitä, kuinka paljon toiveita menetettyyn lapseen oli ripustettu. Joka päivä he heräävät ajatukseen, että yksi on poissa, ikään kuin ajatus olisi ”uusi”. Se on jatkuvaa, piinaavaa kiinalaista kidutusta… Menetyksen jälkeen vanhemmat voivat lähinnä toivoa ja vaatia, että lapsenlapsia tulee lisää jäljellä oleville sisaruksille ikään kuin korvikkeena. Yhdelle lapsenlapsista täytyy saada samat geenit. (Toivottavasti ei, sillä sitten sama toistuu; itsemurha on osittain geeneissä ja epigenetiikassa.) Paljon perverssejä asioita voi tapahtua. Avioerot eivät ole mahdottomia, eivätkä ennenaikaiset muut poismenot, oli syynä sitten suuttumus, uskomasta kieltäytyminen tai masennus. Muita ihmisiä asia koskettaa siinä määrin ja ominaisuudessa kuin missä he henkilön tunsivat. Opettajat, serkut, ystävät ja vanhat rakastajat ovat seuraavana ”teloituskomppanian edessä”. Kollegat, kylänmiehet, naapurit ja työnantajat muistavat vainajan heikommin mutta voivat silti masentua. Ne, jotka eivät tunteneet vainajaa ollenkaan tai vain median välityksellä, selviävät kuivin wellingtonein ja kevein sydämin. Heitä voi kadehtia vapaasti.

Suisideja on vain 0,017 prosenttia väestöstä. Se tarkoittaa sitä, että joka päivä keskimäärin 3 ihmistä tappaa itsensä tässä maassa. Heistä keskimäärin yksi on nainen ja kaksi miehiä. Yksi klassinen, väräjävähuulinen ménage-à-trois siis menee päivässä. (Tänä yönä tulee asiaa sivuava elokuva ”Kolmen kesken” (’Threesome’), tosi myöhään. Kyseessä voisivat olla nuo kolme.) Ranskalaiset ymmärtävät näitä asioita. Kollegani täytti naiskiintiön omana päivänään. Miksi itsemurha ylipäätään tehdään? Voidaan käsitteellistää, että suisidilla normaali eroottinen elämänhalu on korvautunut thanaattisella kuolemanvietillä.

Aloin itse käsitellä tilannetta kuin huomaamattani popmusiikin kautta. Jotakin oli tehtävä. Höyryä oli päästettävä venttiilistä. Ajattelin koota tähän listauksen niistä pop-kappaleista, jotka tulivat tavalla tai toisella ajankohtaiseksi tapahtuman myötä. Kyseessä on siis soittolista, varsinainen ”liberaalin levyraati”. Ensimmäinen valintani oli ”Life Is Life” (Laibach, 1987), joka on juhlallinen hymni elämälle eikä yhtään näsäviisas Matti Nykäsen tyyliin. ”Edie” (The Cult, 1989) tiivistää naisellista angstia ja poismenoa hardrockin keinoin ja hieman hempeämpää kyytiä tarjoaa norjalaisen A-han ”Stay on These Roads” (1988).

Grunge-sukupolven jäsenenä minulta ei kestänyt kauan, kun oivalsin grungen luontaiset, hyvät ominaisuudet menetyksen käsittelijänä. Tuijotin Alice in Chainsin Dirt-levyn (1992) kantta pitkään; se tuntui tiivistävän kaiken. Siinä naishahmo sulaa hiljaa maan poveen. Reagoin voimakkaasti, kun kuulin radiosta Radioheadin ”Creep” (1993) -biisin pitkästä aikaa. Tajusin, että vaikka laulun kertojaminä on mies, joka ei perinteiseen tyyliin saa mitään järkevää vastakaikua tytöiltä, tilanteen kertoja voisi yhtä hyvin olla nainen, jolla on sama Generation Self-loath -ongelma. Sen keskushahmo oli itsensä haulikolla ampunut Kurt Cobain ”Smells Like Teen Spirit” (1991) -hitteineen. Tietenkin. Tämä oli oivallus. Itsemurhan aikoihin olin spontaanisti tonkinut grungen perintöä ja löysinkin silloin uudelleen Soundgardenin ”Pretty Noose” (1996) -kappaleen. Uusikin musiikki osaa ja voi käsitellä asiaa. UNKLE:n ja Mark Laneganin (Screaming Trees) yhteistyö ”Another Night Out” (2011) on pahaenteinen laulu, joka resonoi.

vaittely

The Smiths on relevanttia musiikkia tässä yhteydessä. Jos teokset eivät käsittele tätä aihetta, ne ainakin kertovat siitä, mitä ajatuksia, tapahtumia ja tekoja itseään säälivillä tai kovia kokevilla ihmisillä on sitä ennen. Smithsien entisen nokkamiehen Morrisseyn ”My Life Is a Succession of People Saying Goodbye” (2004), julkaistu artistin suuren comebackin aikaan, tuli lähelle, suorastaan iholle tämän myötä. Laulun mukaan ”kaikki” hylkäävät Morrisseyn, aivan kuten hänen tosielämän vastineelleen tuntui käyvän. Siinä tavoitetaan jotakin transsendentaalista alle kolmessa minuutissa, mikä ei ole ihan helppoa. Smithsien ”There Is a Light That Never Goes Out” (1986) on kliseinen valinta tässä yhteydessä – mutta pätevä – katsotaanhan lyriikoiden ja nimen viittaavan siihen ajatukseen, että itsemurha on varma vapahtaja elämän kurjuudesta.

Muita kappaleita, jotka liukuivat mukaan, olivat norjalaisen Theatre of Tragedyn ”Lorelei” (Icon Coil Remix, 1998), koska vainajalla oli yhteys laulun käsittelemään muinaiseen teutoniikkaan. Lisäksi oli Blondien piinaava ”Susie and Jeffrey” (1980), joka on ns. deathrockia ja jossa nuoripari menehtyy autossaan sekä M.A.S.H.-elokuvasta tuttu, hilpeä, ajaton ”Suicide Is Painless” (1970). Se käsittelee itsemurhaa yleispätevästi, samalla tavalla kuin Monty Python yleispätevästi käskee aina katsomaan asioiden valoista puolta.

Kelpuutan kaksi suomalaista biisiä tälle listalle. Yksi on Laura Närhen ”Varjo” (2012), joka käsittelee exäänsä stalkkaavaa kertojaminää. Stalkkerin aikeet ovat kunnialliset, mutta hänen epätoivonsa on kouriintuntuvaa. Kuollut voidaan kuvitella stalkkeriksi (suhteessa eläviin) tai stalkkauksen kohteeksi (ennen kuolemaansa). Kuolemisen motiivit voidaan kuvitella samoiksi, jotka liikuttavat stalkkeria. On kyse mustista, syvistä vesistä. Toinen on Sinun suosikkibiisisi Ville Valon tuotannosta (1996-2014). Valo on joillekin antisankari, mutta aloin arvostaa häntä mietittyäni, kuinka monta aihetta sivuavaa kappaletta hän on tehnyt jo hyvän aikaa sitten ilmeisen tosissaan ja kompromisseitta. Hänen biisinsä nousevat kontekstissaan todellisiksi ja tärkeiksi.

Jotkut iloisemmat tai valoisammat kappaleet olivat myös tärkeitä. ”Beautiful Girl” (1992), jonka INXS:n itsekin oman kätensä kautta poistunut Michael Hutchence lauloi, käsittelee varsinaisesti anoreksiaa. Keanen valoisa ”Somewhere Only We Know” (2004), hitti kymmenen vuoden takaa, muistuttaa elämän kauneudesta kuoleman rumuutta vastaan. Sesongeista kertovat laulut ”Seasons in the Sun” ja ”The Fairest of the Seasons” Terry Jacksin (1974) ja Nicon (1967) esittäminä balansoivat ja resonoivat. Peter Gabrielin ja Kate Bushin duetto ”Don’t Give Up” (1986) olisi ollut se laulu, jonka kuuleminen oikealla hetkellä olisi voinut estää kaiken.

Hautajaisiin olisi sopinut Suzanne Vegan uunituore synkistely ”I Never Wear White” (2013), jossa Vega toteaa samaan tapaan kuin Johnny Cash, mies mustissaan, miksei hän suostu vetämään valkoisia hynttyitä niskaansa tai nousemaan lavalle Elvis-imitaattorina.

Koska käännyin pop-musiikin puoleen tärkeässä asiassa, lienee jo tässä vaiheessa hyvinkin selvää, että popmusiikki on reaalinen vastine uskonnolle tai uskonto itsessään. Sainhan siitä sitä lohtua tai niitä vastauksia, joita ennen vanhaan yritettiin saada papeilta tai uskonnolta. Joku voisi sanoa, että vastaukset olivat helpon saatavuutensa lisäksi vielä paljon parempia. Ateistisessa maailmassa uskonto voi olla kuollut, mutta tämä ei tarkoita sitä, että sen tilalle ei olisi tullut mitään tai pelkkä tyhjyys.

Ihmiset – te olette spirituaalisempia kuin mitä kuvittelemme. Pitäkää siitä kiinni. Kultivoikaa sitä.

Miettikää, kuka on tärkeä ja kuka ei. Ottakaa yhteyksiä. Tehkää testamentteja. Laskekaa, kenellä tai millä teitä on siunattu.

Correct Me If I’m Wrong

Normaali

© 2014


Aluksi myötäelämistä Otto Lehdolle siitä hyvästä, että jotkut vihavihreät olivat nimitelleet häntä nuornatsiksi. Otto kun ei ole välttämättä enää nuorikaan saati sitten natsi. If you tolerate that, then your children will be next… ☺. Isken nyt kuitenkin lisää löylyä kiukaalle tällä kirjoituksella, silleen sopivasti, että myös lapset viihtyvät lauteilla.

Lukaisin seuraavan kirjoituksen TIME-lehdestä (14.4.14:15), jonka kirjoittaja oli Columbian yliopiston englannin ja vertailevan kirjallisuustieteen apulaisprofessori John McWhorter. Se koskee poliittisen korrektiuden jatkoa; sitä, mitä tapahtuu, kun tietyt perustavoitteet on saavutettu ihmisten välisessä keskinäiskohtelussa ja viestinnässä. (McWhorter on itse afroamerikkalainen.) Essee kuului (lyhennellen) näin:

”Kaduilla on uusi sana, joka viestii, että vanhakantainen sosiaalinen rasismi on yhä keskuudessamme. Tuo sana on ’mikroaggressio’, ja tulette kuulemaan sitä joka puolelta. Mikroaggression käsite on loikannut akateemisen kirjoittamisen varjoista yleisen keskustelun kirkkaaseen valoon. Mikroaggressiot, kuten akateemiset niitä kutsuvat, ovat hiljaisia, usein tahattomia vähättelyjä – rasistisia tai seksistisiä – jotka saavat jonkun tuntemaan itsensä aliarvostetuksi ihonvärinsä tai sukupuolensa tai sukupuolisen suuntautumisensa takia.

Taka-ajatus on se, että valkoisten pitäisi nyt alkaa varomaan mikroaggressoreina olemista samalla tavalla kuin he oppivat pois ääneen huudetusta/lausutusta rasismista. On tärkeää muistaa, että mikroaggressori on usein melko hyvä ihminen; sellainen, jonka oletamme olevan liian valistunut heittelemään rasistista tai seksististä läppää. Musta journalisti Touré kertoi esimerkiksi olleensa kirjoittajakurssilla, jolla häneltä kysyi tärkeä kirjallisuuskriitikko, ’Entä miksi sinä olet täällä?’. Kriitikko ei kysynyt sitä vihamieliseen sävyyn, mutta kysymykseen sisältyi vivahde, että Tourén läsnäolo olisi epätavanomaista syyn ollessa ilmeinen. Tämä oli mikroaggressio. Samoin sitä oli se, kun yläasteen opettaja kehui feministiystävääni luokan parhaasta tyttöjen matematiikantuloksesta. Tai kun yksi kielitieteilijä antoi minulle helpompia, tasolleni sopivia vastauksia niihin kielitieteellisiin kysymyksiin, joita minulla oli. Mikroaggressioiden luonne on hienovarainen, tahaton ja muun hälinän keskellä tapahtuva, joten ne eivät tule koskaan lakkaamaan kokonaan.

Ehkä näiden asioiden tietoisuudesta vaalimisessa on arvoa, jotta yhteiskuntamme tulisi yhä valistuneemmaksi. On ainakin lohduttavaa, että terminä on mikro-aggressio. Se antaa ymmärtää, että muutosta on tapahtunut, että olemme tekemisissä jonkin pienemmän pahan ja vähemmän räikeän asian kanssa kuin nimittelyn ja kategorisen, fyysisen poissulkemisen. Näin on parempi: että kutsuisimme kaikkea epämiellyttävää ristien polttamisesta mustilta pyytämiseen, saako heidän päätään silittää, rasismiksi, on aina ollut huolimatonta ja huonoja tuloksia tuottavaa kielenkäyttöä. Ja jos pidetään rasistisena, että valkoiset pitävät joitakin piirteitä ”mustina”, emme voi kääntää takkiamme ja sanoa, että nekin valkoiset ovat rasisteja, jotka eivät noteeraa ihmisten ”mustuutta” ollenkaan. Se nimittäin merkitsisi sitä, että valkoiset eivät varsinaisesti voi olla ollenkaan oikeassa, ikään kuin valkoisena oleminen olisi itsessään mikroaggressio. Tehdäänkö niin, että kutsutaan mikroaggressiota mikroaggressioksi vain, kun se pohjautuu stereotyypittelyyn. Muutoksen luomisessa pitää olla vähintäänkin jokin järjellinen perusta.”

mcwhorter_hires

Tätä seuraa, kun ihmiset alkavat unohtaa osia historiasta. Aloitan kovalla kritiikillä ilmeisen mukavaa miestä vastaan, mutta selitän, mitä tarkoitan. Aiemmin oli sellainen adjektiivi kuin alentuva, josta oli adverbi alentuvasti, verbi alentua ja substantiivi alentuvaisuus. Englanniksi vastaavat sanat ovat condescending, condescendingly, condescend ja condescension, ja prepositio, joka sanaan yleisimmin liittyy, on to. Ne kaikki voidaan laittaa tekstiin sanan ”mikroaggressio” tilalle, sillä kyse on olennaisilta osiltaan samasta asiasta.

Kun törmäsin sanaan ensimmäisiä kertoja nuorena, en varsinaisesti tajunnut, mitä sillä tarkoitetaan, mutta vuosien myötä ymmärsin sanan merkityksen täksi mikroaggressioksi, jota se tarkoittaa ja jota McWhorterkin joutuu hieman selittämään – asia kun ei ole aivan yksinkertainen. Jos minulla olisi varhaiskypsä lapsi, joka kysyisi minulta, mitä ”alentuvaisuus” on, sanoisin, että se on ’oman aseman tai statuksen tietämistä ja tietämisen ilmaisemista, erityisesti jos oma asema on toista korkeampi tai toisen on itseä matalampi.’ Lisäisin, että tämä on sitä, mitä ’sivistyneet ihmiset tekevät’, erotukseksi junteista ja väkivaltarikollisista.

Vanhemmassa suomalaisessa kirjallisuudessa sana on aivan tavallinen (circa Helvi Hämäläinen ja Säädyllinen murhenäytelmä), sillä kirjat on kirjoitettu aikana, jolloin ihmiset nimenomaan olivat tarkkoja havainnoimaan, implikoimaan ja eksplikoimaan ihmisten vaivihkaista käytöstä. Se oli myös aikaa, jolloin luokkajaot olivat selvempiä ja rankempia. Sittemmin sana on jäänyt pois muodista ja käytöstä kirjallisuuden ja yhteiskunnan muuttumisen myötä, minkä seurauksena on, että ihmiset pyrkivät keksimään sen uudelleen! (Tietämättä, että se on jo olemassa.) Kieltä samoin kuin pyörääkään ei kuitenkaan pidä pyrkiä keksimän uudelleen; ne ovat asioita, jotka esivanhempamme ovat muokanneet meitä paremmin, joten meidän pitäisi keskittyä luomaan muunlaisia innovaatioita.

Pahinta kaikesta on oikeastaan (jatkuva) tiedostaminen. Kun on jonkin erityisryhmän seurassa (juutalaiset, mustalaiset, mustat) ja on siitä piinallisen tietoinen, ajatukset kohdistuvat siihen, mitä ei saa sanoa, minkä seurauksena huomio herpaantuu siitä, mitä faktisesti sanoo, ja sitten lopuksi…. sanoo juuri jotain sellaista, mikä voidaan tulkita alentuvuudeksi. Rike on tehty, syyllinen on selvillä ja rangaistus on… 5 punnerrusta kyseisen vähemmistön edessä.
gubbe_ja_vosuAlentuvaisuus ei ole merkki kiihkoilusta, sovinismista tai rasismista, vaan sen kohteeksi voi joutua ihan kuka tahansa (ilmeinen kiihkoilijakin) naapurin sedästä luokkakaveriin, kaupungin työntekijään tai vanhukseen. Siksi sitä ei myöskään voida kitkeä ympäristöstämme, kuten McWhorterkin tuo julki, ellei kitkemisellä tarkoiteta sitä, että sitä tarkoittavaa sanaa ei enää juuri viljellä.

 

Väittelykerhoilun vaikeudesta

Normaali

©  2014



Olen harrastunut väittelyseuratoimintaa (formaatti BP, katto-organisaatio WUDC) tällä vuosikymmenellä.
Ensikosketukseni jonkinlaiseen väittelyyn, suomeksi, oli lukiovuosina, mutta sen jälkeen tuli pitkä tauko, jonka aikana en uhrannut asialle ajatustakaan. Aluksi ajattelin, että väittelyseura, siten kuin se tunnetaan kansainvälisenä ilmiönä, ikään kuin penkkiurheiluna, olisi todella hyvä tapa tavata uusia ihmisiä koko loppuelämäksi; tavataanhan siinä syvällisen asian äärellä jossakin muualla kuin baarissa. Osoittautui kuitenkin, että väittelyseura EI ole hyvä tapa tutustua uusiin naamoihin. Yksi ilmassa roikkuvista kysymyksistä on se, miksi väittelyseuroissa alussa tai jatkuvasti saattaa olla paljon kitkaa sen jäsenten välillä. Mikseivät ihmiset tule toimeen keskenään, jos suljemme ulos sen ilmeisen vastauksen, että ”kyse on väittelemisestä, inttämisestä, riitelemisestä ja toran luomisesta alun perinkin!”?

Emme tyydy tähän vastaukseen. Voisimme yrittää löytää vastauksen aivojen kehityksestä, henkilöhistorioista ja Wittgensteinista sen sijaan.

Suurin osa väittelijöistä on kaksikymppisiä. Se on aikaa, jolloin niin kutsuttu joustava ÄO (Raymond Cattell/John Horn) on huipussaan. 2-kymppiset tietävät, mitä he tietävät, ja he hakevat tiedon nopeasti. Kyse on samasta kuin jos itsellä olisi pieni kirjasto, joka pitää sisällään julkaistuja kirjoja kolmen viimeisen vuoden ajalta. Mitä tahansa hakeekin, haku on nopeaa. Sen lisäksi näillä kaksikymppisillä on piilo-oletus, että väittelemisen täytyy olla reilua. Väittelyssä pitää käyttää sitä, minkä jokainen tietää kohtuudella (että aurinko ei kierrä maata) – siis a priori -tietoa – ja sellaisia sanoja, jotka jokainen kohtuudella tietää (oppositio, mandaatti, kestävyysvaje), mutta esitellen tietoja ja kieltä niin, että toisesta osapuolesta saadaan yliote. Asiaa voisi verrata miekkailuun. Se on yksinkertaisten sääntöjen ja turvaohjeiden urheilulaji, jossa ei saa lisäetua siitä, että on vahva ja lihaksikas.

Lyömättömät

Verratkaa nuoria siihen, että framille astuu joku, joka on hieman vanhempi. Kun ihmiset ikääntyvät, heidän joustava ÄO:nsä heikkenee siinä missä heidän niin kutsuttu kiteytynyt ÄO:nsä tulee vahvemmaksi. Se on kuin itsellä olisi laajeneva julkaistujen kirjojen kirjasto viimeisen kolmenkymmenen vuoden ajalta (valikoimassa olisi Puhdistusta, Virtahepoa olohuoneessa,  Rautahannua, Parfyymiä jne.). Mitä tahansa hakeekin, hakeminen on hitaampaa, koska niteiden määrä on suurempi. Kiteytynyt ÄO ei ole enää reilua: se sekoittaa a priori -tietoon enemmän todellisuuden kanssa tekemisissä olevaa a posteriori -älykkyyttä. Vanhemmat väittelijät muodostavat arsenaalinsa kokemuksista, savuverhokielestä, muistoista, nippelitiedosta ja synnynnäisestä sisäisestä logiikastaan. Vanhemmiten se, mikä on Subjektiivista, alkaa vallata alaa nuoruuden Objektiiviselta.

Jos vedämme tämän informaatioteknologiseksi ajan hengen mukaisesti ja  jos olen ymmärtänyt oikein, kiteytynyttä älykkyyttä voidaan pitää ihmisen kiintomuistina (ROM, read-only memory) ja joustavaa älykkyyttä käyttömuistina (RAM, random-access memory). Erona on se, että ihmisellä nämä kasvavat ja kutistuvat, siinä missä tietokoneilla on tyypillisesti kiinteä iso RAM ja kiinteä pieni ROM.

Linkki summaa ja laajentaa edellä esitettyä (engl.) ►  Joustava/kiteytynyt ÄO 

Mainittakoon tässä vielä, kun asia ei ole vielä tullut esiin, että väittelykerhojen käyttökieli on englanti.

Joten, ensimmäiset konfliktivalmiit osapuolet ovat yhtäältä nuoret, jotka eivät pysty pohjaamaan väittelytaitojaan kokemuksiin, epätavallisiin sanoihin (kuten ”asinine”, ~ ’aasimainen’) tai muistoihin, koskapa heidän varastonsa näiden asioiden suhteen on pienehkö, mutta joilla saattaa sen sijaan olla läpikotainen kurssitus loogisessa ajattelussa lukiovuosien filosofiantunneilta – ja toisaalta kuka tahansa vanhempi hlö, jolla ei ole ollut tuollaista kurssitusta. Kun opiskelin filosofiaa, se oli alkeellista. Meille opetettiin joitakin avainkäsitteitä vaan ei loogista ajattelua kreikkalaisten, Alan Turingin tai kenenkään muunkaan malliin. Sain kympin kurssistani, mutta se heijasteli enemmänkin sitä, että siihen aikaan sain kympin kaikista kursseista, joista halusin, kuin sitä, että olisin ollut filosofisesti lahjakas.

Mikä on selvää, on, että edellinen ja jälkimmäinen ryhmä haluaisivat kuulla erilaisia väittelyitä. Edelliset luottaisivat nopeaälyisyyteensä ja analyyttiseen järkeilyynsä, ja jälkimmäiset kokonaisvaltaisempaan lähestymistapaan, jossa on laajempi varustelutaso. Kun nuori ihminen sanoo, että hän ei haluaisi vanhempaa henkilöä samaan väittelyseuraan, tai kun vanhempi henkilö sanoo, että häntä ei väittely jaksa ylipäätään kiinnostaa; mitä molemmat vihjaavat ristiin on se, että he eivät ole tyytyväisiä toisen osapuolen käsitykseen siitä, mikä on ”reilua” ja ”mielekästä”.

Nuori ja vanha Wittgenstein tarjoavat kiinnostavan vinjetin tähän ihmisen kehityksen aspektiin. Nuori Wittgenstein oli intohimoisen omistautunut loogiselle ajattelulle ja julkaisi teoksensa Tractatus Logico-Philosophicus vuonna 1922. Vanha Wittgenstein taasen menetti kiinnostuksensa nuorekkaaseen sotilaalliseen ankaruuteensa ja omisti myöhemmät vuotensa ajatukselle, että kieli on hämmentävä joukko ratkaisemattomia ”kielipelejä”. Hän muuttui matematiikkaoptimistista kielipessimistiksi muutaman vuosikymmenen aikana. Olipa Wittgensteinin takinkäännöksen syynä mikä tahansa, voidaan epäillä, että se heijasteli hänen joustavan ÄO:nsä pienenemistä ja kiteytyneen ÄO:nsä suurenemista. Joustava ÄO menee nimittäin alaspäin ikääntyvässä henkilössä suurin piirtein samaa tahtia kuin tuon henkilön kiteytynyt ÄO menee ylös. Tätä dynamiikkaa voidaan ajatella kirjaimen X muotoon.

Debatt

Toinen toisiinsa sopeutumattomien kiistakumppaneiden linja ovat ne nuoret, joiden kiteytynyt ÄO ei ole vielä kovin suuri mutta joilla ei myöskään ole ollut logiikan tai filosofian koulutusta lukiovuosilta. He ovat altavastaajan asemassa. Heidän kanssaan jonkinlaisella viivalla ovat ne nuoret tai vanhat, joiden henkistä joustavuutta haittaa tiukka sitoutuminen johonkin ideologiaan. Ideologia voi olla ateismi, steinerilainen antroposofia, vapaa-ajattelu, ahtaahko uskonnollisuus tai mikä tahansa tiukka puoluekanta. Sitoutuminen yhdenlaiseen ajatteluun aiheuttaa kitkaa, kun näiden ihmisten oletetaan osallistuvan johonkin niin suhteellistavaan kuin väittelemiseen, joka vaatii aika tavalla sekä sosiaalisia että älyllisiä kompromisseja, sopeutumista ja omaa persoonaansa vastaan puhumista. Kuitenkin juuri ideologisesti suuntautuneet ihmiset tuntevat vetoa väittelemiseen kiitos idealistisen habituksensa.

Kun edellämainitut neljä ryhmää (2+2) heitetään yhteen ja samaan ”miekkailukehään”, epäluuloa, kitkaa ja taistoa tulee seuraamaan lopputuloksena.

On myös jonkin sortin tabu pohtia ääneen, kuinka paljon ihmisten taustat vaikuttavat. Yliopistoihin päätyy opiskelijoiksi kaikenlaisia nuoria. Olisi absurdia väittää, että sirkusesiintyjäperheen pojalla ja juristiperheen tytöllä olisi samanlaiset kyvyt, käytös ja kiinnostuksen kohteet. Kuitenkin yliopistot lakaisevat nämä synnynnäiset eroavaisuudet maton alle ja olettavat kaikkien käyttäytyvän kuin ”akateemiset”. Ikään kuin olisi vain yksi hegemoninen akateemisuus. Näen tämän syynä sille, miksi väittelyseurat ovat joskus syvältä perHeestä.

Mitä väittelyseuroista tulee niiden ikääntyessä? Jatkavatko ne? Lakkaavatko ne olemasta? (← Suomessa ei ole ikivanhoja perinteitä, jotka ulottuvat 1800-luvulle samoin kuin esimerkiksi Oxbridgessä.) Vedän vertauksen siitä, mitä työttömien yhdistyksistä on sanottu. Sanotaan, että (paikallisten) työttömien yhdistysten kultakausi loppuu aina siihen, että seuraava nousukausi ja rekrytointibuumi alkaa yhdistettynä muuttoliikkeisiin. Toisin sanoen työt tappavat työttömyyden ja pitkäaikaisen sopeutumisen siihen. Käyttäen tätä rinnakkaistapauksena voidaan uskoa, että väittelyseurojen tulevaisuudennäkymä on, että niiden alkuperäinen jäsenistö alkaa rapautua jossakin kohtaa syynä ikääntyminen (ja kiteytyneen ÄO:n muodostuminen) sekä muuttoliike muihin kaupunkeihin ja metropoleihin.

vaitt2

Kirkon kirous

Normaali

 ©  2014


Tuoreessa Suomen kuvalehdessä (18/14, ss. 26-30) oli juttu evankelis-luterilaisen kirkon ahdingosta. Päätoimittajan kirjoittamassa jutussa tärkeimpään rooliin nousi Ahti Hirvonen, 83, joka tylytti kirkkoa ajastaan jääneeksi instituutioksi, jota se onkin. Hän tekisi kirkon organisaatiosta konsernin, eli konsernisoisi kirkon, niiden oppien mukaan, joita sovellettiin edellisessä suuressa suomalaisessa lamassa. Siinä Hirvonen hoiti pankkien asioita. Jos muu ei auttaisi, hän tekisi vanhasta kirkosta ”roskapankin”, joka hallinnoisi kirkon kiinteistöjä, eläkkeitä, velkoja ja historiaa ja perustaisi sen raunioille uuden kirkon, jonka tehtäväksi puolestaan jäisi nykyisten ihmis- ja palvelutehtävien hoitaminen eli kirkon perusmissio. Ennen kuin missiosta tuli ekonomien slangin perussanastoa, se tarkoitti juurikin jotakin lähetystehtävään ja kirkolliseen ristiretkeläisyyteen viittaavaa asiaa…

KirkkomaaMikä sitten on kirkon perustehtävä?

Vaikka Hirvonen muuta haluaisi, kirkolta ei enää eikä oikeasti odoteta sielunhoitoa, köyhien auttamista, retriittien tarjoamista, pyhäpäivien viihdettä, syntien anteeksiantamista tai selibaattilupausta. Kirkon ark(k)ikonservatiivisen meiningin tarkoituksena on tuottaa seremoniapalveluita, joita kansa ”ostaa”. Tuotteena ovat kastajaiset, häät ja hautajaiset, asiakkaat ovat konservatiiveja ja tulovirtana on kirkollisvero ja pääomatulo, sikäli kuin sitä kullakin seurakunnalla on. Mutta mitä tulee vallitsevaan markkinatilanteeseen, kärjistetymmin sanottuna kirkon tuotteen voidaan sanoa olevan laimeasti kysytty, asiakkaiden tyytymättömiä ja rahavirran menossa kapenevaan suuntaan. Kirkko on kuin Microsoft ennen Windowsia tai Nokia ennen Kairamoa, Isokalliota ja Ollilaa.

Vaikka Hirvosen rohkeampien taloudellisten teesien voisi kuvitella olevan rienaavan ateistin puhetta, oikeasti hän puhuu kahdeksankympin ikänsä ja eletyn elämänsä tuomalla aidon kristityn vakaumuksella, joka on tuskastunut nykyiseen maailmanmenoon.

Hirvonen näkee kirkon pelastuksen olevan vapaaehtoisissa, jotka tekevät palkatta työtään kirkon hyväksi. Näitä ihmisiä ei kuitenkaan ole kovin paljon, ja palkattomuudesta huolimatta kirkko saattaa torjua heidät oman henkilöstönsä hyväksi. Kirkko ehkä rinnastaa vapaaehtoiset laumaansa – eli kristittyihin, kirkkokansaan, asiakkaisiin. Tyypillinen vapaaehtoinen tekee myös työtään hyvin lyhyen aikaa. Isosten (rippileirien 16-19-vuotiaat vapaa-ajanohjaajat) tyypillinen työrupeama vapaaehtoistyötä kirkon piikkiin kestää noin 1-3 vuotta, minkä jälkeen se loppuu eikä siihen enää palata.

Siksi ainoa pelastus, jonka evankelis-luterilainen kirkko voi saada osakseen, voisi tulla siitä, kuinka paljon anglo-amerikkalaista kulttuuria ihannoidaan tässäkin maassa. Suomalaisia ei voi vikitellä harjoittamaan uskontoa samoin kuin afrikkalaiset, aasialaiset tai latinot, koska kulttuuri- ja mentaliteettierot ovat liian suuria. Jenkit ovat ainoa syvästi uskonnollinen kansakunta, jonka uskonnollisiin tapoihin suomalaiset voisivat tuntea yhteyttä. Jenkeissä uskonto on myös sitä, mitä se ei Suomessa ole: bisnestä, sosiaalisesti hyväksyttyä ja arkipäiväistä. Jos anglo-amerikkalainen uskonnollisuus alettaisiin nähdä jotenkin
a) hyödyllisenä verkostoitumistapana ja b) itseapuna ja
c) rapautuvan julkisen sektorin korvikkeena,
vain siinä tapauksessa kirkko voisi saada takaisin arvovaltaansa. Samalla sen pitäisi luopua tiukan ortodoksisesta (sanan kuv. merkityksessä) opistaan, jossa ei suvaita lahkoja ja toisinajattelua. Kirkon pitäisi toisin sanoen hyväksyä toimintansa piiriin kaikki kristinuskoa sivuavat liikkeet kuten baptistit, mormonit ja jehovan todistajat. Jos tuote on joka tapauksessa patri-arkaaista taikauskoa, mitä väliä on sen käytänteillä ja profeettojen keskinäisellä järjestyksellä?

En usko tällaista kehitystä mahdottomaksi, sillä suurempiakin muutoksia kulttuurissa on tapahtunut. 90▬00-luvuilla Suomi muuttui konsulttien yhteiskunnaksi, joiden opeista suurin osa tuli rapakon takaa. Joidenkin konsulttien tärkein kauppatavara oli nimenomaan usko ja toivo ja rakkaus. Ja se puri. Joihinkin. Joten… mitä muuta mustissaan kulkeva pappi on kuin positiivisesta elämästä saarnaava feel-good life-coach?