Liberaalin levyraati eli rekviemi Ritulle

Normaali

  © 2014


Haluan kirjoittaa nyt jostakin muusta kuin politiikasta. Politiikka on mätää. Ihmiset ovat tärkeämpiä, ja politiikka on olemassa ihmisiä varten eivätkä ihmiset politiikkaa varten. (Tämä ei koske poliittisia broilereita, joita kasvatetaan piirijärjestöjen hautomoissa, mutta he voivatkin syöksyä jyrkänteeltä alas.) Haluan kirjoittaa kuolemasta.

Opiskeluaikainen kollegani teki itsemurhan muutama kuukausi sitten. Hän oli opiskellut filosofian tohtoriksi, tienannut rahaa ja tullut epämääräisen tunnetuksi tietyissä kunniallisissa piireissä sekä internetissä. Olin nähnyt hänet viimeksi 2000-l. puolivälissä, kireissä tunnelmissa. (Hän kävi kimppuuni.) Aistin, että itse kullakin oli uutisen kuultuaan asian kanssa tekemistä. Nimittäin, itsemurhaaja murhaa paitsi itsensä myös jonkin verran ympäristöään. Pahimmassa tilanteessa ovat vanhemmat. He ovat yleensä niin vanhoja, että he eivät voi enää hankkia eivätkä edes adoptoida lapsia, joten paljon riippuu siitä, kuinka paljon toiveita menetettyyn lapseen oli ripustettu. Joka päivä he heräävät ajatukseen, että yksi on poissa, ikään kuin ajatus olisi ”uusi”. Se on jatkuvaa, piinaavaa kiinalaista kidutusta… Menetyksen jälkeen vanhemmat voivat lähinnä toivoa ja vaatia, että lapsenlapsia tulee lisää jäljellä oleville sisaruksille ikään kuin korvikkeena. Yhdelle lapsenlapsista täytyy saada samat geenit. (Toivottavasti ei, sillä sitten sama toistuu; itsemurha on osittain geeneissä ja epigenetiikassa.) Paljon perverssejä asioita voi tapahtua. Avioerot eivät ole mahdottomia, eivätkä ennenaikaiset muut poismenot, oli syynä sitten suuttumus, uskomasta kieltäytyminen tai masennus. Muita ihmisiä asia koskettaa siinä määrin ja ominaisuudessa kuin missä he henkilön tunsivat. Opettajat, serkut, ystävät ja vanhat rakastajat ovat seuraavana ”teloituskomppanian edessä”. Kollegat, kylänmiehet, naapurit ja työnantajat muistavat vainajan heikommin mutta voivat silti masentua. Ne, jotka eivät tunteneet vainajaa ollenkaan tai vain median välityksellä, selviävät kuivin wellingtonein ja kevein sydämin. Heitä voi kadehtia vapaasti.

Suisideja on vain 0,017 prosenttia väestöstä. Se tarkoittaa sitä, että joka päivä keskimäärin 3 ihmistä tappaa itsensä tässä maassa. Heistä keskimäärin yksi on nainen ja kaksi miehiä. Yksi klassinen, väräjävähuulinen ménage-à-trois siis menee päivässä. (Tänä yönä tulee asiaa sivuava elokuva ”Kolmen kesken” (’Threesome’), tosi myöhään. Kyseessä voisivat olla nuo kolme.) Ranskalaiset ymmärtävät näitä asioita. Kollegani täytti naiskiintiön omana päivänään. Miksi itsemurha ylipäätään tehdään? Voidaan käsitteellistää, että suisidilla normaali eroottinen elämänhalu on korvautunut thanaattisella kuolemanvietillä.

Aloin itse käsitellä tilannetta kuin huomaamattani popmusiikin kautta. Jotakin oli tehtävä. Höyryä oli päästettävä venttiilistä. Ajattelin koota tähän listauksen niistä pop-kappaleista, jotka tulivat tavalla tai toisella ajankohtaiseksi tapahtuman myötä. Kyseessä on siis soittolista, varsinainen ”liberaalin levyraati”. Ensimmäinen valintani oli ”Life Is Life” (Laibach, 1987), joka on juhlallinen hymni elämälle eikä yhtään näsäviisas Matti Nykäsen tyyliin. ”Edie” (The Cult, 1989) tiivistää naisellista angstia ja poismenoa hardrockin keinoin ja hieman hempeämpää kyytiä tarjoaa norjalaisen A-han ”Stay on These Roads” (1988).

Grunge-sukupolven jäsenenä minulta ei kestänyt kauan, kun oivalsin grungen luontaiset, hyvät ominaisuudet menetyksen käsittelijänä. Tuijotin Alice in Chainsin Dirt-levyn (1992) kantta pitkään; se tuntui tiivistävän kaiken. Siinä naishahmo sulaa hiljaa maan poveen. Reagoin voimakkaasti, kun kuulin radiosta Radioheadin ”Creep” (1993) -biisin pitkästä aikaa. Tajusin, että vaikka laulun kertojaminä on mies, joka ei perinteiseen tyyliin saa mitään järkevää vastakaikua tytöiltä, tilanteen kertoja voisi yhtä hyvin olla nainen, jolla on sama Generation Self-loath -ongelma. Sen keskushahmo oli itsensä haulikolla ampunut Kurt Cobain ”Smells Like Teen Spirit” (1991) -hitteineen. Tietenkin. Tämä oli oivallus. Itsemurhan aikoihin olin spontaanisti tonkinut grungen perintöä ja löysinkin silloin uudelleen Soundgardenin ”Pretty Noose” (1996) -kappaleen. Uusikin musiikki osaa ja voi käsitellä asiaa. UNKLE:n ja Mark Laneganin (Screaming Trees) yhteistyö ”Another Night Out” (2011) on pahaenteinen laulu, joka resonoi.

vaittely

The Smiths on relevanttia musiikkia tässä yhteydessä. Jos teokset eivät käsittele tätä aihetta, ne ainakin kertovat siitä, mitä ajatuksia, tapahtumia ja tekoja itseään säälivillä tai kovia kokevilla ihmisillä on sitä ennen. Smithsien entisen nokkamiehen Morrisseyn ”My Life Is a Succession of People Saying Goodbye” (2004), julkaistu artistin suuren comebackin aikaan, tuli lähelle, suorastaan iholle tämän myötä. Laulun mukaan ”kaikki” hylkäävät Morrisseyn, aivan kuten hänen tosielämän vastineelleen tuntui käyvän. Siinä tavoitetaan jotakin transsendentaalista alle kolmessa minuutissa, mikä ei ole ihan helppoa. Smithsien ”There Is a Light That Never Goes Out” (1986) on kliseinen valinta tässä yhteydessä – mutta pätevä – katsotaanhan lyriikoiden ja nimen viittaavan siihen ajatukseen, että itsemurha on varma vapahtaja elämän kurjuudesta.

Muita kappaleita, jotka liukuivat mukaan, olivat norjalaisen Theatre of Tragedyn ”Lorelei” (Icon Coil Remix, 1998), koska vainajalla oli yhteys laulun käsittelemään muinaiseen teutoniikkaan. Lisäksi oli Blondien piinaava ”Susie and Jeffrey” (1980), joka on ns. deathrockia ja jossa nuoripari menehtyy autossaan sekä M.A.S.H.-elokuvasta tuttu, hilpeä, ajaton ”Suicide Is Painless” (1970). Se käsittelee itsemurhaa yleispätevästi, samalla tavalla kuin Monty Python yleispätevästi käskee aina katsomaan asioiden valoista puolta.

Kelpuutan kaksi suomalaista biisiä tälle listalle. Yksi on Laura Närhen ”Varjo” (2012), joka käsittelee exäänsä stalkkaavaa kertojaminää. Stalkkerin aikeet ovat kunnialliset, mutta hänen epätoivonsa on kouriintuntuvaa. Kuollut voidaan kuvitella stalkkeriksi (suhteessa eläviin) tai stalkkauksen kohteeksi (ennen kuolemaansa). Kuolemisen motiivit voidaan kuvitella samoiksi, jotka liikuttavat stalkkeria. On kyse mustista, syvistä vesistä. Toinen on Sinun suosikkibiisisi Ville Valon tuotannosta (1996-2014). Valo on joillekin antisankari, mutta aloin arvostaa häntä mietittyäni, kuinka monta aihetta sivuavaa kappaletta hän on tehnyt jo hyvän aikaa sitten ilmeisen tosissaan ja kompromisseitta. Hänen biisinsä nousevat kontekstissaan todellisiksi ja tärkeiksi.

Jotkut iloisemmat tai valoisammat kappaleet olivat myös tärkeitä. ”Beautiful Girl” (1992), jonka INXS:n itsekin oman kätensä kautta poistunut Michael Hutchence lauloi, käsittelee varsinaisesti anoreksiaa. Keanen valoisa ”Somewhere Only We Know” (2004), hitti kymmenen vuoden takaa, muistuttaa elämän kauneudesta kuoleman rumuutta vastaan. Sesongeista kertovat laulut ”Seasons in the Sun” ja ”The Fairest of the Seasons” Terry Jacksin (1974) ja Nicon (1967) esittäminä balansoivat ja resonoivat. Peter Gabrielin ja Kate Bushin duetto ”Don’t Give Up” (1986) olisi ollut se laulu, jonka kuuleminen oikealla hetkellä olisi voinut estää kaiken.

Hautajaisiin olisi sopinut Suzanne Vegan uunituore synkistely ”I Never Wear White” (2013), jossa Vega toteaa samaan tapaan kuin Johnny Cash, mies mustissaan, miksei hän suostu vetämään valkoisia hynttyitä niskaansa tai nousemaan lavalle Elvis-imitaattorina.

Koska käännyin pop-musiikin puoleen tärkeässä asiassa, lienee jo tässä vaiheessa hyvinkin selvää, että popmusiikki on reaalinen vastine uskonnolle tai uskonto itsessään. Sainhan siitä sitä lohtua tai niitä vastauksia, joita ennen vanhaan yritettiin saada papeilta tai uskonnolta. Joku voisi sanoa, että vastaukset olivat helpon saatavuutensa lisäksi vielä paljon parempia. Ateistisessa maailmassa uskonto voi olla kuollut, mutta tämä ei tarkoita sitä, että sen tilalle ei olisi tullut mitään tai pelkkä tyhjyys.

Ihmiset – te olette spirituaalisempia kuin mitä kuvittelemme. Pitäkää siitä kiinni. Kultivoikaa sitä.

Miettikää, kuka on tärkeä ja kuka ei. Ottakaa yhteyksiä. Tehkää testamentteja. Laskekaa, kenellä tai millä teitä on siunattu.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s