Hän ei ole raskas, hän on hallituskumppanini

Normaali

Viikko 22


Pitkään politiikkaa on hallinnut kolmen suurimman puolueen, SDP:n, keskustan ja kokoomuksen yhteispeli. Heidän muodostamansa hallitukset tunnettiin punamulta-, sinipuna- ja porvarihallituksina silloin joskus, kun isoisä piti Nokiaa kumisaapas- ja kaapelimerkkinä.

Olen sittemmin alkanut miettimään, kuinka sopuisasti näiden kolmen yhteispeli toimiikaan, ja olen tullut siihen tulokseen, että huonosti. Oli aika, jolloin nämä kolme eivät tehneet toisilleen karhunpalveluksia tai laittaneet kapulaa toistensa rattaisiin, mutta mielestäni se aika on ohi. Hajoavien hallitusten aikana nämä kolme eivät yrittäneet avoimesti sabotoida toisiaan, mutta nyt kun hallituksen hajoaminen on tabu ja kaikin tavoin kielletty asia, sabotaasista on tullut tosiasiallinen poliittinen modus operandi.

Yritän todistaa nyt, miten kukin puolueista tekee toisilleen ”keput”, heti kun tilaisuus tulee. Aloitan SDP:stä. Kierrän myötäpäivään keskustan kautta kokoomukseen.

Esimerkki siitä, miten SDP ei aikanaan halunnut auttaa kepua oli liittyminen Euroopan unioniin. Maatalous oli 90-luvun alussa menossa alas ja oli pitkällisen rakennemuutoksen jälkeinen sairas ala. Vaihtoehtoina oli tukea sitä kotimaisin voimin ja tekohengittäen tai antaa auttaminen ulkomaalaisten voimien käsiin. Tässä tilanteessa Suomi vietiin unioniin, jotta tukirahat tulisivat keskitetysti sieltä. Näin SDP:n ei tarvitsisi perustella jäsenistölleen, miksi verorahoja käytetään kepulaisten elinkeinon tukemiseen. SDP koki, että populaatiosta 10 %:n elinkeino on auringonlasku, josta ei tarvitse välittää. Nyt SDP:n omaa perusjäsenistöä, rasvanahkaduunareita ja bussikuskeja, on tuo sama 10 % ja siitä itsestään on tullut auringonlaskun demografia.

Esimerkki siitä, miten kepu ei halua auttaa kokoomusta on kuntaliitosfarssi. Kokoomus on saanut päähänsä, että pienet kunnat ovat rikka silmässä, joten ne pitää redusoida muutamaan kymmeneen tai korkeintaan sataan. Kepu vastustaa tätä kuin ruttoa. Osittain kyse on oppositiopolitiikasta, jossa hallituspuolueelle ei anneta löysiä, mutta osin kyse on tahallisesta jarrutuksesta, joka ei perustu muuhun kuin irrationaalisuuteen. Kuntaministeri Henna Virkkusen yritys tehdä kuntaliitoksia näyttää kääntyneen siihen, että hänen täytyy lähteä Eurooppaan evakkoon, jos hän haluaa säilyttää poliittisen karriäärinsä. Parempi olisi ollut, jos hän olisi voinut toteuttaa missionsa siihen kerran ryhdyttyään.

Esimerkki siitä, miten kokoomus ei halua auttaa demareita, on telakka-ahdinko lounaisessa ja vastaavat metalliteollisuuden savotat. Duunarit haluaisivat rakentaa miljardin risteilijän vaikka velaksi ja vaikka vähän tappiolla – ja jos siihen löytyisi tahtoa ja muutama kymmenen miljoonaa ylimääräistä, laivoja rakennettaisiin. Sinänsä laivanrakentaminen on ihan kunniallista ja jälkensä maailmaan jättävää työtä. Saksalaisilla tai ranskalaisilla, jotka näyttävät sisäistäneen demariaatteen paremmin, ei ole mitään vaikeuksia tukea auringonlaskun alaa julkisista varoista, jos se helpottaa alueellista tai ammattiyhdistyksellistä ahdinkoa. Jan Vapaavuori puolestaan torppasi telakan, koska se on hyvä tapa pistää jakoavain SDP:n koneeseen.
Kolmen puolueenNäin ovat siis asiat. Kolme suurinta ovat peruuttamattomasti YYA-kelvottomia. Se, että PS on tullut SDP:n rinnalle tai ohi (jaetuksi) kolmanneksi suureksi, ei ainakaan helpota tilannetta. Veikkaisin, että tämä vain jumittaa tilanteen entistä pahempaan juntturaan. PS ei varsinaisesti ole kokeillut poliittisen yhteistyön tekemistä muiden puolueiden kanssa ja mediassa se on jatkuvasti esiintynyt kansan suosikkina muita puolueita vastaan. Muut puolueet puolestaan ovat puhuneet niin kauan persuja vastaan niin monin fraasein, että yhteistyön esteenä voi olla pelkästään ylpeys tai kauna tai kasvojen säilyttäminen tai kaikki.

Tähän on tultu. Politiikka on jotenkin rikki. Mallia rikkinäisyyteen on saatu rapakonkin takaa; republikaanien ja demokraattien eeppinen välirikko on vielä syvempi ja kaunaisempi ja Yhdysvalloissa Keskilänsi on todellakin puristuksissa kahden rannikon liberaalimman menon kanssa. Yleisessä kielenkäytössä Keskilänteen viitataan ”ylilento-osavaltioina”, eikä näin sanoakseen tarvitse edes olla kiinnostunut politiikasta.

Emme aina kaipaa vahvaa johtajaa ja kyvykästä presidenttiä siksi, että hän esittäisi mahtavia ajatuksia ja poistaisi velkakaton, maahanmuutto-ongelmat ja työttömyyden. Joskus haluaisimme sellaisen johtajan vain siksi, että hän saisi muut olemaan sopuisammin yhdessä veneessä keskenään. Hän on siis emotionaalinen johtaja tässä ominaisuudessa, Chief Emotional Officer. Voin jo nähdä TBWA Tehtaankadun tai BOB Helsingin uudet mainokset seuraavissa presidentinvaaleissa.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s