Monthly Archives: kesäkuu 2014

KULI pt. I

Normaali

Viikko 26


Tämä käsittelee kuntaliitosten myönteisiä puolia.

Mielestäni kuntaliitosten tekeminen kuulosti aikoinaan ensikuulemalta hyvältä ajatukselta. Oma synnyin- ja kasvuvuosikuntani tulisi olemaan nimeltään Länsipohjan kunta, jos se toteutettaisiin Kemistä, Keminmaasta, Torniosta, Tervolasta, Simosta ja Ylitorniosta kotoisin olevien ihmisten muodostamista kunnista. En ole erityisemmin nurkkapatrioottinen. Olen kotoisin epäsuositusta, vaikkakin infrastruktuuriltaan selvästi mainettaan paremmasta kunnasta. Parasta olisivat helpot matkat Tornioon (koska oletan, että joukkoliikenne kehittyisi nykyisestä) ja sen mukainen kauppa-, kirjasto- ja työvalikoiman monipuolistuminen. Nykyisellään kaupunkien välillä on niin kovin vähän sosiaalista vaihtoa. Kukin kaupunki toimii pikemminkin magneettina ympäröivälle tai kaukaisemmalle (sisämaan) maaseudulle. Alueelle tullaan kaikenlaisista pienistä paikoista, joista harva on yleensä kuullut.
PervolaSitten sain toisenlaisen näyn kuntaliitoksesta: se on yhtä helppoa tai vaikeaa kuin kahden paksun mapin yhdistäminen. Tiedetään, että kahden mapin järjesteleminen on varsin epäkiitollista puuhaa. Liian moni paperi on jo turha mutta oikealla paikallaan. Päällekkäisyyttä on niin paljon, että on helpompaa pitää materiaali omissa mapeissaan. (Tai heittää molemmat mapit roskikseen.) Aika moni todennäköisesti luopuisi koko ajatuksesta ja pitäisi kahden mapin sisällöt erillään pelkän muutoksen vaikeuden vuoksi. Selaaminen on nimittäin täysin mahdollista muutenkin, eikä niitä mappeja niin usein tarvitse avata. Hallintoihmisen eli administraattorin täytyy kuitenkin elää mapeissa, mapeista ja mapeille.

Tartuin inspiratorisella hetkellä, ilman pakotusta, toimeen ja päätin jotenkin vaistomaisesti yhdistää kaksi mappiani. Toinen oli täysi ja yksi puolillaan papereita. Kummatkin mapit sisälsivät juridisesti lainvoimaisia dokumentteja elämän eri sektoreilta (asunto, verot, vakuutukset ja muut asiat). Tarkoitus oli siis vähentää 150 %:sta → 100 %:iin. Tähän pääsisin karsimalla kaikkea turhaa tai vanhentunutta tietoa ja dokumentointia. Oli selvää, että välilehdet tulisivat sisältämään osaksi täysin identtisiä otsakkeita ja sisältöjä. Yllätys oli kuitenkin se, että monet aiemmat mappien välilehdet olivat joko täysin käyttämättömiä tai täynnä tarpeetonta tai vanhentunutta materiaalia. Monien sisällöt pystyi karsien yhdistämään uusien välilehtien alle. Loppujen lopuksi tulokseksi tuli, että yhdistämällä kaksi mappia papereiden määräksi tuli tuo yksi mapillinen, mutta pystyin luomaan siihen kolme ylimääräistä välilehteä odottamattomille tai tulevaisuudessa tuleville (uusille) asioille. Tämä vastaa 15 %:n lisätilan luomista vanhaan verrattuna.

Peukalosääntönä voitaisiin pitää, että kuntaliitos kannattaa, jos se vastaa tämän tyyppistä tilan ja resurssien säästöä. Jos kuntaliitos tuottaa 15 % hyötyä tai säästöä, eikö se ole se syy tai motivaatio, mikä oikeuttaa toimenpiteen? Eikö 15 % ole se, mitä alun perin lähdettiin realistisesti hakemaan? Itse asiassa, jos ollaan rehellisiä, 15 % on administraattorin ”märkä” uni.

Kuntaliitosasia jatkuu seuraavalla kerralla

Menneisyyden kuollut käsi

Normaali

Vko 25


Puoluepolitiikka on yleistä lainsäädäntöä ja oman intressiryhmän erityisten etujen ajamista eli lobbaamista ja erityisesti näiden kahden asian taitavaa yhdistämistä unohtamatta sitä, että sekin tulee aina kompromissien kautta. Puoluepolitiikka – miten se on rakentunut, minkä logiikan mukaan, nyt ja historiallisesti?

Puolueet ovat rakentuneet 1900-luvun alkuvuosista lähtien ainakin sille perustalle, mitä kautta ihmiset saavat elantonsa. Puolueista on tullut tällä tavoin elannoituvien ihmisten etujen vartijoita. Ekstensiona etuvartija-elanto-puolueille voidaan laskea myös ihmiset, jotka saavat rahansa valtiolta verotulojen kautta. Tämä on tosin ollut mahdollista vasta sodanjälkeisten lihavoituvien vuosien jälkeen, kun on ollut, millä mällätä, mistä jakaa tai millä lainata. Menneisyyteen katsovia elanto-puolueita ovat ainakin
kokoomus (omistamisesta elantonsa saavan luokan edunvartija)
SDP (tehdastyöstä elantonsa saavan luokan edunvartija)
keskusta (maataloustyöstä ym. elantonsa luokan edunvartija)
+
VL (kotihoidontukea, sairauseläkettä tai toimeentulotukea yms. saavien edunvartija)
perussuomalaiset (työkyvyttömyyseläkettä, työttömyyskorvausta tai työeläkettä saavien edunvartija [paino sanalla työ])

HUOM! Yllä oleva jako on tietysti karrikoitu; sillä ei tarkoiteta läheskään kaikkia jäseniä tai äänestäjiä. Se on lähinnä osviitta sille, miten puolue profiloituu media(ani)kannattajassaan.

Sitten on puolueita, jotka ovat rakentuneet yhden asian ympärille. (Joskus puhutaan ”yhden asian puolueista”.) Näiden puolueiden kannattajaksi voi päätyä, jos sattuu syntymään perheeseen, jolle tuo yksi asia on tärkeä. Ekstensiona yhden asian liikkeille voidaan laskea ekologisuuteen painottuva puolueemme. Näin katsoen puolueita ovat mm.
RKP (perheessä puhutaan ruotsia)
KD (perhe on läpeensä kristillinen tai kuuluu johonkin herätysliikkeeseen)
+
vihreät (perheessä uskotaan ”kestävään kehitykseen”)

Ekstensiosta huolimatta vihreät eivät toisaalta profiloidu samalla tavalla kuin muut puolueet mihinkään syntymädeterminismiin tai elanto-ohjautuvuuteen. Vihreitä voi kannattaa, edustipa sitten mitä hyvänsä, sillä vihreät ovat ”tulevaisuuteen katsova” puolue erotukseksi menneisyyteen ja sukuun katsovista perinteisistä puolueista. Käytännössä elämä on kuitenkin muuttunut hankalaksi vihreillekin, sillä yhteistyötä on heidänkin tehtävä muiden menneisyysfriikkien kanssa, mikä tarkoittaa kompromisseja, missejä ja populismia.
PolSpektrTässä vaiheessa skenellä on todellakin tilausta muillekin vaihtoehdoille. Demareista on hyvä aloittaa. Demareiden kannatus hiipuu, koska heitä tukevan kansanosan elinkeinot hiipuvat. Perinteisiä teollisuustyöläisiä on vähemmän kuin ennen. Lisäksi asiaan vaikuttaa työllisyys. Jos ihminen käy telakalla töissä ja saa siitä liksansa, hänen on helppo äänestää demareita vaikka vanhasta muistista ja vertaispaineesta. Jos hänet sen sijaan irtisanotaan, hänen ei ole enää syytä/helppoa äänestää demareita, koska heille menevä ääni ei enää realisoidu henkilökohtaisena hyötynä ja vertaispaine on poissa. Niinpä on oletettavaa, että joka (toinen) poispotkittu entinen duunari-demari siirtyy melko helposti perussuomalaisten äänestäjäksi heihin liittyvän ekstension kautta tulevan ansaintalogiikan mukaan. Mukana on myös protestia, se on selvä. Liian paljon painoa laitetaan Jutta Urpilaisen ”miehiä karkoittavan” persuunallisuuden piikkiin. Taustalla voi vaikuttaa yksinkertaisempi, mekaanisempi ihmiset vuohiin ja lampaisiin jaotteleva työllisyys◄►työttömyys. Nykytodellisuus on persukannatusautomaatti.

Demareiden piikkiin menee myös heidän kyvyttömyytensä tehdä mitään prekariaatin hyväksi sen lisäksi, että he ovat olleet kyvyttömiä tekemään mitään proletariaatin hyväksi.

Niinpä liberaalit voimat voisivat tehdä jotakin prekariaatin hyväksi. Vaikka liberaalipuolueilla ei ole elanto-/sukulogiikkaa kannattajakuntansa suhteen, sellainen voitaisiin luoda. Liberaalit voisivat suuntautua nimenomaan ns. vapaiden ammattien ja vapaiden työsuhteiden piiriin joutuneiden ihmisten etujen ajamiseen. Kyseeseen tulisivat toisin sanoen ammatinharjoittajat, freelancerit, maaseudun paluumuuttajat, nettipokerihilloajat, prekariaatti, trust-fund kidit, vapaat taiteilijat, vapaaherrat(taret) ja enemmän tai vähemmän vakiintuneet ja menestyksekkäät yrittäjät, mukaanluettuna slush- ja start-up-yrittäjät. Tuohon väestöpohjaan mahtuisi köyhää ja rikasta, fiksua ja vielä fiksumpaa, mutta erilaisuus olisikin rikkautta, edellyttäen, että joukosta löytyisi kannatusta nimenomaan vapautta lisääville lainsäädännöllisille toimenpiteille. Niitä on tuskin liikaa.

E.uroopan U.udelleenvisiointi

Normaali

Viikko 24


Mitä Euroopalle pitäisi tehdä?

On tuskin salaisuus, että pahin turvallisuusuhka Euroopan mille tahansa maalle on Venäjä ja pahin talousuhka mille tahansa maalle on Kiina. Yhdysvallat ei ole Euroopan vihollinen vaan liittolainen, sillä se on pohjimmiltaan samassa jamassa lievästä suuruudestaan, aggressiivisuudestaan ja erilaisuudestaan huolimatta.

Euroopasta tehtiin mukamasten ”rauhanprojekti”, mutta todellisuudessa talousintressit ovat olleet jatkuvasti tärkeämpiä kuin tuo myyttinen ”rauhanprojekti”. Alussa EU oli ECSC (European Coal & Steel Community), mistä se suppeni EEC:ksi, EC:ksi, EY:ksi ja lopulta EU:ksi. Talousintressit ovat vetäneet kärryn lailla edellään olevaa hevosta koko matkan pankkiin.

Talousintressit ovat kuitenkin huonoja intressejä. Ne ovat onttoja ja toimimattomia. Työttömyys, velka ja kaupallinen alijäämä riivaavat Euroopan talouksia. Eurooppa ei ole löytänyt itseään toistensa lompakoista. Yksillä on ollut koko ajan ihan liian paljon ja toisilla aivan liian vähän. Norjalaiset jättäytyivät koko pa**an ulkopuolelle, sillä he tiesivät, mitä he olisivat olleet rahoittamassa. (He löysivät öljynsä jo 70-luvulla, joten heillä on ollut aikaa miettiä.)

Olen tullut siihen tulokseen, että talousprojektia ei ole. On vain rauhanprojekti. EU on olemassa sen takia, että täällä ei enää sodittaisi ja että tänne ei enää hyökättäisi. Kolmas vaihtoehto; se, että eurooppalaiset maat lähtisivät itse rynnimään jonkin maan rajojen yli, on pois laskuista suljettu. Olemme jo nyt mukavuusalueellamme.

Oma näkemykseni on se, että raskaasta unionista, joka on rakenteellisesti ja rahallisesti ikään kuin terästä ja rautaa ja lyijyä ja hiiltä, tulisi luopua. Sen tilalle haluaisin paljon kevyemmän rakenteen/liiton, joka olisi luonteeltaan enemmän kuin hiilikuitua, lasikuitua, alumiinia tai kevytmetallia, kuin purjelentokone tai auton prototyyppi. Samalla siihen liuotetun rahan määrän vähenisi kolmas-neljäsosaan nyt kulutetusta.

Tulevaisuuden Eurooppa pitäisi muodostaa Euroopan yleisradioyhtiöiden ympärille. Nimittäin, kun näen produktioita toisista Euroopan maista, olen utelias ja kiitollinen ja ylpeä. Espanjasta tulee hyvää. Kaikki produktiot ovat potentiaalisen kiinnostavia. Kaikista oppii jotakin. YLE Härmä tulee toimeen 500 miljoonalla. Se on pieni raha, jonka suomalaiset juopot voisivat juoda tai eurooppalaiset syöpöt syödä, puolessa vuodessa, mutta siitäkin joku jaksaa valittaa. Vastineeksi saamme vuoden ajan koko päivän tarpeiksi hyvää ohjelmaa ▬ joka voisi olla vielä parempaa, jos se koostettaisiin koko Euroopan tuottamasta ja tarjoamasta tv-faktasta ja -fiktiosta. YLE lisäksi täydentää tarjontaansa ostamalla yhdysvaltalaista tuotantoa HBO:lta ja dokumenttikanavilta. Ulkomaisiin ostoihin menee joidenkin tietojen mukaan vain noin 75 miljoonaa (~15 %) kokonaisbudjetista (loppu menee kotimaisiin). Vaistoan, että rahalla ei varsinaisesti parempaa saa, ja siksi valittaminen on turhaa.

Toisin sanoen Euroopan pitäisi laittaa yleisradionsa yhteiseen pooliin (jonka nimi on EBU), jakaa parhaat ohjelmansa ja tehdä tämä lisäämättä omaa kulutusta yhtään sen enempää, sillä nämä yhtiöthän kustannetaan omasta takaa. Näin Euroopalla olisi koulutus-sivistyksellinen pohja taloudellisen pohjan sijasta. On mahdollista, että joitakin talousvaikeuksista kärsiviä yleisradioyhtiöitä pitäisi tukea yhteisistä varoista (Kreikka), mutta tämäkin olisi järkevämpää kuin pyörittää yhteistä maatalous- ja rakennerahastoa, joka tulee paljon kalliimmaksi ja hyödyttömämmäksi.

On sanomattakin selvää, että ohjelmat lisäisivät kielten osaamista ja opettelemista. Ohjelmat voitaisiin tekstittää alkuperäiskielillä kaikissa maissa. Dubbaamisesta pitäisi luopua, koska se haittaa kielten opiskelua. Lopputuloksena eurooppalaiset alkaisivat eurooppalaistua.

Tämän jälkeen voitaisiin mennä niihin taloudellisiin perusteisiin, jotka ehkä takaavat rauhan. Eurosta pitäisi luopua, koska se on liian prokrusteaninen valuutta. Typerästä, keinotekoisesta valuutasta luopumisella päästäisiin Euroopan pienempiin erillisalueisiin, jotka muodostaisivat rauhanprojektin rungon.

Muita kuin todellisia euromaita liittoon ei otettaisi. Infranationalismin tuloksena tulevat pienemmät alueet tai minivaltiot (Baskimaa, San Marino, Malta jne.) voitaisiin integroida niitä lähimpänä oleviin kokonaisuuksiin. Eurooppa pitäisi jakaa 3-5 maata käsittäviin hypoliittoihin. Näin pienillä yhteisöillä on kykyä toimia yhdessä. Oma, alustava jakoni olisivat nämä 8 luontaista ja vain osin yhteen pakotettua aluetta:

  1. Benelux (→ ranska)
  2. Bulgaria, Romania ja Unkari (→ venäjä)
  3. Baltia eli Viro, Latvia ja Liettua (→ venäjä)
  4. Club Med eli PIGS eli Portugali, Espanja, Italia ja Kreikka (→ espanja)
  5. GSA-maat (→ saksa)
  6. Islanti, Irlanti, Iso-Britannia ja Ranska (→ englanti)
  7. Puola, Tshekin tasavalta ja Slovakia (→ venäjä)
  8. Skandinavia eli Suomi, Ruotsi, Norja ja Tanska (→ ruotsi)

Irrottaisin Islannin Skandinaviasta, koska siellä on selvästi opittu suuren maailman metkuille ja maan meininki sopii paremmin yhteen Irlannin vastaavan ketkuilun kanssa. Myös kalastuskiintiöistä tappeleminen Ison-Britannian kanssa olisi parempi sopia sisäisesti. Balkan eli entinen Jugoslavia + Albania saisi luvan liittyä joko PIGSeihin tai Bulgarian, Romanian & Unkarin blokkiin maa kerrallaan oman valinnan mukaan. On toiveajattelua toivoa, että nämä kertaalleen hajonneet maat tekisivät yhteistyötä KESKENÄÄN. Kartasta näkee, miten tämä on mahdollista ja miten tässä on järkeä.

Jos Eurooppa jaettaisiin pienempiin blokkeihin, niistä tulisi keskenään hallittavia. Suluissa on se kieli, jota tämän blokin sisällä puhuttaisiin asioiden sopimiseksi. Blokit keskittyisivät yhden kielen ympärille, jota kaikki puhuisivat keskenään. Joissakin itäblokin maissa yhdistävä kieli olisi venäjä, historiallisista syistä, vaikka Venäjä ei itsessään kuulu Euroopan Unioniin. Tässä on se järki, että kussakin blokissa on aina luontaisesti riittävästi muutoksen agentteja, jotka puhuvat alueen hegemonista kieltä. Suomestakaan ei puutu ruotsin taitajia. Ne, jotka eivät osaa, voivat opetella. Samoin GSA-maista löytyy riittävästi saksan taitajia jne. Jotakin uhrauksia olisi tehtävä, mutta niistä päästäisiin yli. Kovin muutos on brittien ja franskien sumputtaminen yhteen; hehän ovat aina silmäilleet toisiaan ylimielisesti, vaikka muitakin tunteita on esiintynyt. Molemmat ovat kuitenkin rohkeita teollisuusmaita. Näin toimimalla Euroopan unionissa puhuttavien kielten määrä tippuisi jotakuinkin 6 kieleen niiden määrien sijasta, mitä nyt puhutaan.

Blokkien kielivalinnan jälkeen loppu olisi helpompaa. Blokittamisen jälkeen kielen ympärille luotaisiin kolme konstruktiota:

  • kieliliitto
  • puolustusliitto ja
  • valuuttaliitto.

Kieliliitto voisi realisoitua esimerkiksi koulutuksen suurempana keskinäisenä vapautena ja saatavuutena sekä median keskittymisenä ja sisältöjen jakamisena tai yhtenäistymisenä.

Puolustusliitto luotaisiin samaa kieltä puhuvien valtioiden välille. Tämä korvaisi yhtäältä haihattelun Euroopan yhteisestä puolustuksesta (liian vaikeata) tai toisaalta NATOn kutsumisesta hätiin, kun jotakin tapahtuu (liian helppoa). Kun yhteen maahan hyökättäisiin, muiden velvollisuus olisi puolustaa sitä kuin omaansa.

Valuuttaliitto luotaisiin samaa kieltä puhuvien valtioiden välille valitsemalla valuutaksi paras valtioiden entisistä valuutoista ja ulottamalla se kaikkiin maihin. Näin devalvaatiosta voisi uudestaan tulla instrumentti valtioiden välisiin vienti- ja tuonti-ongelmiin. Koska naapurimaiden taloudet muistuttaisivat toisiaan maatalous-, teollisuus- tai palvelupainotuksineen, yhden maan tai kaikkien maiden yhteisiin ongelmiin voitaisiin helpommin reagoida valuuttapolitiikan keinoin.

Tulevaisuuden Eurooppani olisi paikka, jossa kaiken kattava sateenvarjo olisi yleisradioyhtiöiden yhteistyö ja pienempi yhteistyö keskittyisi hallittavampiin yksiköihin, jotka muodostuisivat lingeografisin perustein. Lopputuloksena olisi sellainen Eurooppa, jota meillä ei ole vielä mutta jonka haluaisimme. Se olisi Eurooppa, jossa keskinäinen ymmärrys ei lisäänny maantiekiitäjän vauhdilla vaan vauvanaskelin, talous ei ole uhka rauhalle, puolustus turvaa rauhaa ja mannertenvälisen maailman uhkiin on varauduttu.

  Euroopan uudelleenvisiointi

Juoppouden lyhyt oppimäärä

Normaali

Hesari käytti viime viikonloppuna sunnuntain B-liitteen paraatipaikan suomalais(t)en juomisen ruotimiseen. Mato Valtonen piti puheenvuoron, jossa totesi monen muusikko- ja roudariystävänsä kuolleen alkoholin suoraan tai epäsuoraan väärinkäyttöön mutta kannattavansa silti liberaaleja juomatapoja ja -lakeja. Parin päivän päästä yleisönosastolla oltiin ihan toista mieltä…

itse juttu (pro)
insändare (contra)

Juopottelu on kuuma peruna suloisessa Suomenmaassa. Joka vuosi siihen kuolee yksi vikinglinellinen ihmisiä. Itsemurhan kautta menee yksi estoniallinen ihmisiä. Yhteensä autodestruktiivisen käytöksen kautta ”merenpohjaan” vaipuu siis kaksi laivallista ihmisiä, joka vuosi. Se on katastrofi, tavallaan. Kuitenkaan siitä ei raportoida samalla tavalla kuin laivakatastrofeista raportoitaisiin. Muistatteko vielä Hesarin synkeän ilmeen kaksikymmentä vuotta sitten 29.9.1994?

Juopottelun suitsimiseen tarjotaan yleensä kvantitatiivisia kriteereitä. Miehet ovat turvallisella tasolla, jos he juovat 24 viikkoannosta, naiset jos 16. Tämä kääntyisi kulutuksen tasolla siihen, että miehet voisivat yhtäältä vetää päivän aikana ruokaoluen ja iltapaukut ja naiset viinilasillisen illassa. Miehet voisivat toisaalta juoda korillisen kaljaa viikossa ja naiset pienen laatikkoviinin viikossa. Näistä rajoista tulee kuitenkin se tunne, että ne ovat kuin ohje rottien nesteyttämiseen labyrintissa. Antakaa ahdistuneille rotille etanolia.
Alkoholi 3En pidä kvantitatiivisista kriteereistä, sillä ne antavat mahdollisuuden juomisen kroonistumisen normaalistallistamiseen (onkohan tuo oikea sana?). Haluaisin antaa juomiselle kvalitatiiviset kriteerit. Oli mies tai nainen, omasta juomisesta tulisi huolestua, silloin kun juominen tapahtuu
a) joka päivä tai lähes joka päivä, b) yksin, kotona ja c) niin, että siihen kuluu enemmän rahaa kuin ruokaan. Pahimmille juopoille tulee kolme ruksia, vähemmille kenties yksi. Juomisesta ei tarvitse huolestua, jos se tapahtuu a) harvoin, b) aina seurassa ja yleensä ulkona ja c) runsaan syömisen säestämänä.

On ehkä parempi, että kerron omasta suhteestani kuningas Alkoholiin. Tiedän siitä jotakin, vaikka Jukka Kuikka tietää varmasti paljon enemmän. Ensikännistä 25:nteen ikävuoteen asti en pitänyt alkoholista. Join aina mietoja ja yleensä seurassa, hampaat irvessä. Pidin alkoholia kalliina. Alkoholi oli pantti sille, että pääsi istumaan ihmisten kanssa jonnekin ulos. Join kuin 16-vuotias balettia ja A-ha:ta harrastava tyttö.

Sitten menin kieliharjoitteluun. Jaoin kaljupäisen, hiuksensa menettäneen huonekaverini kanssa Targetista hommatun pienen jääkaapin pienessä huoneessamme. Poissa härmäläisen kontrollin ulottuvilta aloin hommata jääkaappiin ruotsalaista tuontivotkaa, koska kaapissa oli niin kätevä säilyttää blandista. ”Keksin” viinat. Kun tulin kieliharjoittelusta, valtakunnan absolutisti Matti Vanhanen oli tullut valtaan ja aloitteli varovaisesti Alkon ”viina-alen” käyttöön ottoa. Ostin punkkuja Alkosta ja merkitsin niiden merkit, vuodet, prosentit ja tähdet pieneen mustaan muistikirjaan. Hekumoin punkun eksistentialistisilla ominaisuuksilla. Keksin täten viinit; myös valkkarit ja rosét ja kuohuviinit. Viimeinen niitti oli se, kun vuotta myöhemmin aloin seukata viinaan menevän pankkineidin kanssa Helsingistä. Hän ei osannut pitää hauskaa ilman viinaa. Se oli jonkinlainen edellisen laman lieveilmiö. Hän ei osannut edes viettää tylsää koti-iltaa ilman viinaa. Hän tarvitsi viinaa. Hänen seurassaan, niin että alkoholin kulutukseen yhdistyi rakkaudellisuuden fyysinen kokemus, viimeisetkin blokkini alkoholia vastaan sulivat pois. Olin muuttunut ei-raittiiksi ihmiseksi.
Alkoholi 4Sain myöhemmin myös maksaa uudesta ”harrastuksestani”. Jouduin pari kertaa tekemisiin lain kanssa. Sain taloudellisia takapakkeja. En oppinut niistä mitään. Kävin aina uudestaan ja uudestaan Alkossa. Olin muuttunut parantumattomaksi… suomalaiseksi. Kansallistunne kohisi suonissani, mutten tulkinnut sitä perussuomalaisuudeksi. Paitsi että etanoli helpotti psykologista peruskaunaa elämää kohtaan se auttoi myös näkemään ihmisten ihmisyyteen, vaillinaisuuteen ja pohjalla olevaan hyvyyteen. En tarvinnut alkoholia koskaan aloitteiden tekemiseen rakkaudessa. Kyllä tai ei tai ehkä tai en tiedä oli aivan yhtä helppo ottaa vastaan selvin päin. Olin kuitenkin tukevassa humalassa kun korkkasin seuraavan tyttöystäväni.

Mitä juomiselle(ni) kuuluu nykyään?

Olen edelleen naamaltani suhteellisen freesi, vaikka olen juonut. Minulta kysytään myös edelleen joskus paperit Alkossa. Tiedän, etten ole juonut liikaa. Jotkut ovat. Mikä olisi siis benchmark sille, miten 2010-luvulla pitäisi juoda?

Yksi mahdollisuus olisi juoda mahdollisimman vähän. Juomiseen voisi kehittää samanlaisen suhteen kuin televisiottomat ovat kehittäneet telkkariin. Se ei kiinnosta. Sitä ei ole. Siitä voidaan joskus nauttia vieraiden tykönä tai hotellissa tai näyteikkunan takaa. Toinen mahdollisuus olisi ottaa se tiukka kanta, että juo vain seurassa. Tämä kuulostaa liberaalilta, mutta se ei ole hedonistisen liberaalia. Monilla ihmisillä ei ole aikaa juomiselle. Jos heillä on aikaa juomiselle, he juovat vain yhdet. Jos he juovatkin yhdet, heillä ei ole aikaa kuunnella juoppojen jorinoita, itkuja ja nauruja. Näin juominen pysyy rautaisessa kontrollissa ilman että saa nipottajan tai abson maineen. Lisäksi sosiaalinen juominen toistuu niin harvoin (jos on normaali porvari), että yhdellä juomiskerralla voi periaatteessa käyttää niin paljon rahaa, aikaa ja aivosoluja kuin vain haluaa. Mikä vapauden tunne! Se tunne on liberalismin ydintä.

Alkoholi 5Tajuatte varmastikin kvantitatiivisten mittareiden olevan turhanaikaisia ja vähän naurettavia. Ne sopivat demareille ja kristillisdemareille. Puretaan alkoholin tiellä olevat lainsäädännölliset esteet. Annetaan ihmisten juoda punkkua puistossa. Ei puututa, jos puistosta leviää vielä marinkin viettelevä saunavihdan tuoksu. Sallitaan viskin ostaminen kioskilta kello 01 yöllä. Meillä on niin paljon sallimisen varaa! Permissiivisyys on pop. Yhden sukupolven pitää ehkä poistua skeneltä, ennen kuin tämä tapahtuu.