Judgment Day part II

Normaali

Viikko 42


Kun väittelyä tuomaroidaan, tuomaroinniksi voidaan väittää sitä, kun on käytetty vain mutua. Tuomari voi silmät kirkkaina julistaa jonkin puolen voittajaksi todeten, että heillä oli ”eniten raskaita argumentteja”. Mutu voi perustua siihen, ettei hän oikeasti tiedä, kumpi oli parempi. Mutu voi perustua myös siihen, että hän pitää enemmän yhden joukkueen ihmisistä ja haluaa auttaa heitä eteenpäin. Jonkin vanhan ajatuksenkulun mukaan retoriikassa valtaa pitää ketju kuka sanoo miten, ja vasta viimeisenä tulee kysymys mitä. Toisin sanoen emme halua aina kuulla totuuden sanoja ihmisiltä, joihin suhtaudumme vihamielisesti tai välinpitämättömästi. Jos he ovat silmiimme rumia tai pliisuja, emme halua kuulla totuuden sanojakaan heiltä. Mutta laitetaan lämmin käsi sykkivälle sydämelle: milloin kuulit viimeksi totuuden sanat jostakin asiasta huippumallilta poislukien aihe ”mallimaailman raadollisuus”?

Tämä olkoon kärjekäs alustus, josta siirrytään itse tuomarointiin.

Tässä on ensimmäinen yritelmäni väittelyn tuomaroinnin määrittelemiseksi. Lähdin liikkeelle siitä ajatuksesta, että käyttäisin kahta kriteeriä:
a) sitä, mitä puhe on omine ansioineen ikään kuin monologina esitettynä ja toisaalta
b) sitä, mitä se on suhteessa muihin puheisiin ja yleisöönsä.
Päätin, että puhe saa kerroinpisteen dialogisuudestaan (1x, 1.2x, 1.5x jne.), jota kutsutaan myös koeffisientiksi – ja peruspisteet monolo(o)gisuudestaan. Oheisissa kuvissa puheiden osuvuutta kuvitellaan tikkataulun muotoon: mitä osuvampi puhe, sitä lähempänä sen ”tikka” on taulun keskustaa. ”Taulu” puolestaan on jaettu neljään lohkoon (nelikenttänä) osoituksena siitä, kuinka hyvin puhe sijoittuu muiden puheiden joukkoon.

Kuvio1-dS-jpg

Kuvio2-dS-jpg

Nämä kaksi yhdistyvät kolmannessa kuvaksi integroiduksi kokonaisuudeksi…

Kuvio3-dS-jpg
Olen käyttänyt monia eri numeerisia kriteereitä peruspisteiden laskemiselle (argumenttien määrä, sikäli kuin niitä ehtii tunnistamaan; minuuttien täysi käyttö ja niin edelleen). Yhdessä voitaisiin keskustella siitä, mikä varsinaisesti on yksittäisen puheen paras kriteeri tai standardi. Samoin lopullisessa versiossa olisin täysin avoin muiden ihmisten kannoille siitä, mikä koeffisientti olisi sopiva palkinto minkäkinluonteisesta puheesta. Liikuttaisiinko numeron 1 desimaalien ympärillä vai mentäisiinkö reilusti 2:nkin puolelle? Koeffisientin pointti on lähinnä, että se voi muuttaa huonot peruspisteet hyviksi loppupisteiksi, ihan niin kuin oikeassakin maailmassa joskus käy. Puhuja voi ts. kääntää tilanteen dialogisuudellaan edukseen, jos hän ei saa monologiaan syttymään tai sytyttämään.

Näistä tulisi yksittäisen puhujan totaalisumma, josta voitaisiin laskea yksittäisen parin summa, josta voitaisiin laskea yksittäisen puolen totaalisaldo, minkä jälkeen myös voittaja olisi selvillä. Voitto tulisi pisteillä, eikä vastapuolikaan voisi joitakin tapauksia lukuunottamatta jäädä ilman pisteitä. Väittelyssä ei siis nähtäisi 21-0-tilanteita tai 6-0-voittoja. Harva on nolla retoriikassa.

Kaiken kaikkiaan väittelyn tuomarointi on kuin sorsastusta syksyisellä ruskajärvellä. Valtava määrä sorsia lentää ohi, valtava määrä hauleja ammutaan taivaalle, ja saalistakin yleensä tulee. Saalista ei vain ole välttämättä se, mihin alun perin tähdättiin. Sorsastuksen tulos lasketaan sen perusteella, mitä maahan tippui eikä sen perusteella, mitä lensi yli. Osumat muistetaan, ohilaukauksia ei. Siksi tulos ei ole ehkä kaikesta hyvästä tahdostakaan ja yrityksestäkään huolimatta objektiivinen vaan subjektiivinen, jota temperoi kollektiivinen.

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s