Perusteetonta vai perusteellista?

Normaali

Viikko 47


Peruskäsitteistä puhuttaessa väittelyssä ei voida sivuuttaa kahta oleellista käsitettä. Nämä ovat oikeastaan niitä, jotka jakavat ihmiset fundamentaalisesti emotionaalisiin ja rationaalisiin ihmisiin. Niiden voi katsoa ratkaisevan väittelyn kulun ja menestyksen siinä, mutta ongelmana on osittain erilaiset näkemykset siitä, mikä täyttää oheisten käsitteiden kriteerit. Tietynlainen konsensus on olemassa, mutta tuo konsensus ei ole aukoton. Lisäksi väsymys, ylistimulaatio, nälkä tai sosiaaliset suhteet voivat sumentaa näköä, ilman että niiden roolia voisi varsinaisesti havaita tai tunnistaa tai tunnustaa.

Ensinnä on puhuttava korrelaatiosta ja kausaatiosta. Korrelaatio on sitä, että kaksi asiaa esiintyvät rinnakkain, päällekkäin tai samanaikaisesti, mutta niiden välillä ei ole syy – seuraus-suhdetta. Kausaatio on sitä, että kaksi asiaa esiintyvät peräkkäin ja niillä on syy – seuraus-suhde. Näistä on olemassa myös lentävä lause, jota hoetaan varsinkin väittelypiireissä ja joka kuuluu: ”Korrelaatio ei ole kausaatiota”.
Sillä on tarkoitus sanoa, että se, mitä toinen on juuri sanonut, on irrelevanttia mutta sinänsä urhea yritys kääntää tilanne päälaelleen. Fiktiivisistä hahmoista varsinkin Hercule Poirot ja Miss Marple näyttäisivät olevan mestareita erittelemään, tulkitsemaan ja tuomitsemaan korrelaation ja kausaation eroja, varsinkin kun se jokin liittyy toisten ihmisten murhaamisen ympärillä pyörivään tunnekuohuun, syyttelyyn ja selvittelyyn. Agatha Christie rakensi tavallaan uransa tämän käsiteparin eron varaan.

Toiseksi on puhuttava assertion ja argumentin käsiteparista. Nämä voidaan johtaa edellisestä. Molemmat tarkoittavat väitettä tai väitelause(ke)tta, silloin kun ei puhuta matematiikasta vaan verbaalisesta ilmailusta. Jos X:n ja Y:n välillä on korrelatiivinen suhde, väite on assertio. Jos X:n ja Y:n välillä on kausaalinen suhde, väite on argumentti.

Assertiot ovat väittelemisen kannalta täysin tarpeettomia, mutta siitä huolimatta suurin osa väittelyajasta käytetään niiden esittämiseen. Syynä on se, että väittelijät eivät pysty parempaan. Joskus tuomaritkaan eivät pysty parempaan. Argumentit ovat väittelemisen kannalta tarpeellisia, mutta niitä on vaikeampi keksiä. Lisäongelma tulee siitä, että argumentin esittää kovin nopeasti, vaikka puheessa pitäisi olla muutakin sisältöä. Töksäyttävä(n) argumentin esittäjä kuulostaa suhteellisen tönköltä. Vaikka olisi kuinka argumentoiva hyvänsä, argumentti on (VARSINKIN VASTAPUOLELLE) kuin etikkaa, joka on hyvä tarjoilla hunajan kera. Hunaja muodostuu assertioiden ja muiden interlokutioiden kullanvärisistä säkeistä.

Argumentin löytäminen on kuitenkin kuin kaivuutyötä kaivoksessa. Monesti pitää tehdä ensin jotain väärin tai turhaan tai umpimähkään, että sitten tekee jotain oikein. Argumentin voi löytää sattumalta. Mistä tietää, että on löytänyt argumentin? Siitä, että silmiin syttyy sen tyyppinen erikoinen kiilto, jonka vain toinen kullankaivaja tai mainari voi tunnistaa.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s