360°:n pariutumisteoria

---

Viikko 31

---

Tällä hetkellä monen naisen lisääntymiskello tikittää kuin al-Aqsan marttyyrien visioima ostariylläri. Siinä sivussa samanikäiset miehetkin saattavat miettiä omaa lisääntymisviettiään. Tuleeko loppuelämä kulumaan pelkän seksin vai lasten rähisemisen keskeyttämän unen, valveen ja seksin parissa?

Varsin tyypillistä lienee se, että 2-kymppisenä pariutumista vastustetaan sillä perusteella, että “aikaa nyt on vaikka kuinka”. Lähes 4-kymppisenä pariutumista kiirehditään sillä, että “aikaa ei ole enää yhtään”. Hyvä kysymys on se, mihin katosivat ikävuodet 26-35. Ihmisellä, niin pojalla kuin tytölläkin, on vuosikymmenen mittainen ajanjakso, jolloin hän voi pariutua milloin tahansa ja jolloin pariutumista katsotaan muiden taholta vain hyvällä silmällä, onnentoivotusten säestämänä ja häälahjat pöytään kiltisti tuoden.

Uskon siihen, että korkeammat voimat eivät pihistele mahdollisuuksia, tilaisuuksia ja tartuttavia kohteita. Ongelma on siinä, ettemme tunnista niitä. Olemme niin säälittävän tietämättömiä, että annamme niin kultahippujen kuin hiekankin valua sormiemme läpi. Emme ole elämän asiantuntijoita, koska se on liian iso tieteenala. Olemme elämän harrastelijoita, kokemusten kuluttajia ja kuluttamia ja flegmaattisia filosofeja.

Toisaalta jatkettua nuoruutta puolustaa se, että elämässä on paljon sellaista koettavaa, mitä perheellinen ei saa koskettaa säädyllisyyden nimissä. On monta syntiä, joka pitää kokea, ennen kuin elättäminen alkaa. Esitän vastavirtaan kulkevana teesinäni, että lapsettomuutta voi jatkaa pidempään, kuin mitä konservatiivit haluaisivat, mutta ei niin kauan, kuin mihin @ikuiset sinkut kykenisivät.

Jatkettu nuoruus on länsimaisen kulttuurin vaivalla hankittu hedelmä. Olemme luoneet sotimattomuuden kulttuurin, opintotuen eri muodot ja juopottelu- ja seksimyönteisen yhteiskunnan toivottavasti ei turhan takia. Toisin kuin U- ja D-maiden ihmiset Länsi-, Keski- ja Pohjois-Euroopassa voi turvallisesti jatkaa nuoruuttaan itseään ja pariaan etsien. Suurista ikäluokista ja heidän matalista perheellistymisi’istään ei tarvitse ottaa mallia, sillä se on vanhentunut, USA:n menneestä Motown in Detroit -autoteollisuudesta muistuttava malli.
Oikea ikä lopettaa perheettömyys ja synnissä eläminen on 36 vuotta, tai se ikä, kun paheet eivät enää vedä ja viettele ihmistä. Tämä vastaa täyden ympyrän kiertämistä pallolla, jonka yksi sektori on 10° ja koko kierto 36 x 10° eli 360°. Kun on kerran kiertänyt paheiden pallonsa, loppu elämä tulisi olemaan vain saman vanhan kertausta tällä kertaa katkerampana, ryppyisempänä, tyytymättömämpänä, helpommin oikeuteen haastettavampana ja säälittävämpänä. Siinä vaiheessa kun elämän löytöretki on kiertänyt 360° eli täyden ympyrän, lapsi tuo siinä vaiheessa niitä varsinaisesti ja oikeasti uusia löytöjä lisää. Sinkkuus pitää lopettaa 36 vuoden iässä. Sinkkuuden voi lopettaa aikaisemminkin, jos on kunnostautunut paheellisessa elämässä monta paheen kärpästä yhdellä iskulla lyöden jo tavallista nuorempana¹ (alaviite ↓).

Mitä tulee raskauden terveydellis-geneettisiin puoliin, 36 vuotta on vielä ihan tarpeeksi nuori ikä tulla isäksi tai äidiksi. Lempi-inhokillani THL:llä olisi tästä varmasti sanottavaa, mutta jos lapsi on tehty 36-vuotiaana ja laitettu kartanolle/maailmalle 56-vuotiaana, mitä gerontologista vibaa on muka tässä asetelmassa? (Lasta tullaan sponsoroimaan vielä tuonne 66-vuotiaaksi, sehän on selvä, mutta 66 on todennäköisesti muutenkin ikä, johon asti tehdään vielä töitä tulevaisuuden eläkerahastojen vaatimattomimmissakin aktuaarinlaskelmissa.) Monipuolisella ravintokoostumuksella,  tupakoimattomuudella, juomattomuudella ja liikunnalla voidaan edistää “toukan” terveyttä.

36-vuotiaana haavista pitää kaivaa se “kaikista paras” ehdokas, kuka hän sitten sattuukin olemaan. Kyseessä voi olla uusi tuttavuus, yhden yön suhde, työkaveri, ulkomaalainen tai vaikkapa jo ensimmäisenä opiskeluvuonna tavattu kollega. Oleellista on se, että hän pesee muut mennen tullen ja myötäpäivään, häneen on olemassa jonkinlainen yhteys (ihan oikea puhelinnumerokin on enemmän kuin Fonecta Finderin kaivelu) ja hän ei ole vielä varattu. Oleellista on myös se, että aika on lopussa, time is up. Tämän tai tuon seurustelu jonkun muun kanssa ei ole este vaan hidaste. Siitä sitten vain oman elämänsä uhkapeliin. Jos lopputuloksena on ruumiita, onnellinen pari kompensoi niitä.

Jotain pitää kuitenkin tehdä jossakin vaiheessa. Muuten on vaarana se, että ikäkausissa siirtyy suoraan villistä nuoruudesta kalpeisiin eläkeläisen vuosiin ilman punakoita ruuhkavuosia siinä välissä.
________________________________________________________________

¹ Huom! Varaus! Nämä paheet eivät välttämättä ole kaikki sattuneet minulle, vaan ne on kerätty omista, kavereideni, tuttujeni ja Trainspotting-elokuvan (kaiken pahan alku ja juuri) tarjoamista kokemuksista.
En siis tunnusta osallisuuttani jokaiseen yksittäiseen sektoriin näytetystä ympyrägraafista omalla kohdallani.

Vastakkainasettelun aika ei ole ohi

---

Viikko 30

---

Viikko alkoi lupaavasti ja hieman liberaalisti, kun sain Yleltä kuuntelijapalautepalkintona sateenvarjon, teemukin ja T-paidan kiitoksena erääseen ohjelmaan annetusta palautteesta. Koska tuotteet olivat musta-keltaisia väriltään, tämä on oikea foorumi asian julki tuomiseksi! Näitä tavaroita ei sitten regiftatakaan.
Viime kuussa yksi blogisti ottaa kantaa yhtä toista blogistia vastaan Uuden Suomen serverillä siitä hyvästä, että tämä oli mennyt kirjoittamaan naisten ja miesten suhteista näennäisen poliittisella foorumilla. Koska hyökkäys oli suhteellisen lyhyt, oheistan sen tähän kokonaisuudessaan, niin ei tarvitse lukea linkin takaa.

Eikö tällaisten ihmissuhdeongelmien käsittely tulisi kuitenkin jättää enemmän naistenlehtien, kuin poliittisten toimijoiden harteille?

Kyse on laajemmasta ongelmasta. Pohjimmiltaan kyse on siitä, että kun politiikan varsinainen sisältö on taloudesta päättämistä, niin nykyään olemme tilanteessa, jossa taloudesta päättävät kuitenkin etupäässä asiantuntijat. Poliitikoille jää enää hyvin vähän liikkumavaraa talouskysymyksissä, ja siten politiikan varsinaista ydintä on vaikea ottaa poliittisen keskustelun varsinaiseksi sisällöksi. Työllisyys ja talouskasvu ovat ilman muuta politiikan keskeisintä ja tärkeintä sisältöä, mutta nykyisessä hallituksessakin oikeisto ja vasemmisto eivät perusratkaisuissaan kuitenkaan kovin kaukana toisistaan ole. Minihallitusneuvotteluissa näyttää ero Demarien ja Kokoomuksen välillä olevan noin 300 miljoonan luokkaa, jos sitäkään.

– –

Kun taloudesta on kuitenkin vaikea keskustella poliittisesti nykytilanteessa, niin poliitikot ja yhteiskunnalliset toimijat ovat alkaneet nostaa erilaisia elämäntapakysymyksiä politiikan sisällöksi. Tässä on kuitenkin se huono puoli, että jos elämäntapakysymyksiä nostetaan liikaa politiikan sisällöksi, niin politiikan varsinainen sisältö katoaa. Poliitikot eivät käsittele enää keskeisiä asioita, kuten taloutta, vaan keskittyvät ns. elämänpolitiikkaan, jolla ei varsinaisesti ole yhteyttä talouteen ja sitä kautta politiikan ytimeen. Elämänpolitiikan sisällöksi nousevat erilaiset elämänarvot, ja näin joku kasvissyönti, luonnon arvostaminen, sukupuoliroolit ja seksuaalisen käyttäytymisen moraalinormit nostetaan muka “poliittiseksi keskusteluksi”. Mutta tosiasiassa useimmat elämänpolitiikan aiheet kuuluisivat paremmin naistenlehtiin, kuin poliittiseen keskusteluun.

Voidaan jopa sanoa, että jos joku puolue alkaa liiallisesti keskittyä elämänpolitiikkaan ja elämäntapakysymyksiin, niin se voi olla merkki siitä, että kyseinen puolue on heittämässä hanskat tiskiin, koska sillä ei oman arvionsa mukaan ole enää mitään sanottavaa politiikan kovaan ytimeen, eli talouden kysymyksiin. Tällainen ajatus hanskojen tiskiin heittämisestä nousi esiin viimeisen Vihreiden puoluekokouksen jälkeen, jolloin keskeiseksi puoluekokouksen anniksi nousi joku puolueen määrittely feministiseksi. Kun Kokoomus sentään ilmoittaa puoluekokouksessa päätavoitteekseen työllisyyden ja talouskasvun, niin ero elämänpolitiikan ja oikean politiikan välillä tulee selkeäksi.

Poliittisen keskustelun vieminen pois sen varsinaiselta alueelta voi olla yhtä vaarallista, kuin poliittinen passivoituminenkin. Kun emme enää keskustele talouden ratkaisuista, työllisyydestä, tulonjaosta ja eriarvoistumisesta, niin emme enää keskustele siitä, mikä meille lopulta omassa elämässämme politiikan kannalta on kaikkein tärkeintä. Mikä on Suomen talouden tulevaisuus, riittääkö sinulle töitä, paljonko saat elämäsi aikana tilillesi – nämä ovat ne tärkeät kysymykset.
(Mikko Ahola, US-web)

Ansiokasta, mutta vasta-argumentteja keksii kyllä niitäkin. Aloin keksimään niitä, sillä kuulun itse siihen porukkaan, joka kirjoittaa mielellään myös ihmissuhteista politiikan sijasta (kts. Yhteisöstä-välilehti). Miksi poliittiseen keskusteluun VOI ujuttaa retorisia sosiaaliaiheita?

Poliittiseen keskusteluun VOI ujuttaa sosiaaliaiheita, koska politiikassa on pohjimmiltaan aina kysymys ihmisten välisistä suhteista. Aivan pinnassa saattavat olla taloudelliset sidonnaisuudet ja BKT:n jakaminen, mutta heti sen alla on aiheita kuten koulutus, perheet ja uudelleenvalinta vaaleissa, joilla kaikilla on tekemistä ihmissuhteiden hoitamisen kanssa.

Tärkeämpi syy kirjoittaa ihmissuhteista on kuitenkin se, että näin poliitikko ilmaisee, jos on mies, että hän kykenee myös naiselliseen ajatteluun pelkän kalkyloivan miehisen ajattelun sijasta ja että hänellä toimii aivoista myös se puolisko, joka vastaa tunteista, tanssiaskelien osaamisesta, värisilmästä ja vaatemausta. Ihmissuhteista kirjoittaminen ei ole sen helpompaa kuin taloudesta kirjoittaminen. Se vaatii samantyyppistä erittäin tarkkaa kuvittelu-, erittely- ja ilmaisukykyä. Jos ei osaa ilmaista tunteitaan, tämä voi olla ERITTÄIN vaikeaa.

Omalta kohdaltani syyt kirjoittaa ihmissuhteista voitaisiin jakaa kolmeen alasyyhy(y)n. Yhtäältä kirjoitan niistä, koska kirjoitan säännöllisesti tai minun täytyy kirjoittaa säännöllisesti enkä aina keksi poliittista aihetta kirjoitukselleni. (Ajatelkaa, että ikään kuin saisin tästä palkkaa ja jokainen kirjoitukseni olisi toimituspäällikön tilaama jossakin suurehkossa sanomalehdessä.) Toisaalta kirjoitan siksi, että joskus palan ihmissuhdeaiheelle ja haluan oikeasti kirjoittaa juuri siitä jonkun muun aiheen kustannuksella. Kolmanneksi ihmissuhteet lantraavat poliittista kirjoittamista sen takia, että pelkästä politiikasta kirjoittavat ihmiset vaikuttavat suoraan sanottuna monomaanisilta ja vähän tylsiltä. Vaikka Pekka Ervasti oli hyvin ansiokas, parhaasta päästä Suomen kuvalehden politiikan kolumnistina, kävellen aina verbaalista nuorallakävelyään korkealla ja horjumatta, joskus hänen juttunsa tuntuivat lakkaamattomilta fanipojan rakkauskirjeiltä keskinkertaisille Arkadianmäen kehäraakeille. (Jos haluat nähdä, miltä kehäraakki näyttää, katso Darren Aronofskyn elokuva The Wrestler.) Samoin minua ärsyttävät Washington, D.C.:ssä (USA) asuvat politicot, jotka elävät vain politiikassa, politiikasta ja politiikalle. USA:n kahtiajakautuneessa poliittisessa kulttuurissa tämä tuntuu “luontevalta”, vaikkei sitä olekaan. Vähemmästäkin menee kuppi nurin. Itse istuisin Whiskey Barissa joka toinen ilta ja blandaisin xanaxia tumbleriini.

Joten, kaima-Ahola, käypä sinäkin ostamassa Dressmannista vähän uusia kuteita, käy kosmetologilla poistattamassa luteita ja ala kirjoittamaan – ihmissuhteista.

Universtaat ja ammatti”surkea”koulut

---

Viikko 29

---

Suomessa on tällä hetkellä 41 ammattikorkeakoulun tai akatemian mitat täyttävää oppilaitosta. Tälle listalle siis pääsee, jos pystyy tarjoamaan X-alan kandidaatin (bachelor) tai korkeamman (master, licentiate, doctor) tasoista opetusta. Kuumia perunoita ovat se, onko oppilaitoksia liikaa työttömyyden tasoon nähden, ja pitäisikö kenttä yhdistää kauttaaltaan. Ensimmäinen probleema ei hämmennä ulkomaalaisia, mutta jälkimmäisestä on tullut sitä palautetta, etteivät ulkomaalaiset, maassamme opiskelevat erasmuslaiset yms. ymmärrä, miksi meillä on kahden kerroksen “collegeita” ja “universityjä”.

Syy tälle on lähihistoriallinen. Alussa olivat vain Helsingin ja Turun yliopistot ruotsinkielisine liitännäisineen. Sitten alettiin perustaa maakuntayliopistoja muutamaan provinssiin. Niihin saatettiin kytkeä erilaisia instituutteja ja olemassaolevia laitoksia. Hetken aikaa oli tilanne, jossa yliopistot olivat ylivoimaisen hegemonisessa asemassa maan koulutushierarkiassa. Kuka niihin pääsi, sai katsoa varmaan tulevaisuuteen jonkin viran haltijana. Ja virat, kuten tiedämme, ovat suojatyöpaikkoja, joista ei niin vain erotetakaan. Kannatti päästä mihin tahansa yliopistoon. Ihan kirjaimellisesti.
Toisen asteen ammattikouluissa tapahtui kuitenkin jotakin. Ne alkoivat haluta itsestään jotakin enemmän. Todennäköisesti niiden sisältämän opetuksen yleissivistävien aineiden määrää lisättiin. Mukaan tuli kieliä, äidinkieltä, liikuntaa jne. Lopputöitä alettiin myös ilmeisesti viilaamaan rationaalisempaan, abstraktimpaan ja ekstensiivisempään suuntaan. Tämä oli helppoa kehitystä, ainakin helpompaa kuin yrittäjyyskoulutuksen ymppääminen mihin tahansa kouluun, sitä kun on helppoa vieroa. Lopulta teknillisistä kouluista, ammattikouluista ja kauppaoppilaitoksista alkoi tulla “ammattikorkeakouluja”. Se oli kategoria, joka jossain erilaisessa mielessä eksistoi ulkomailla mutta oli uutta Suomessa. (Tutkintoja, kouluhierarkioita ja oppiaineita on tunnetusti vaikea rinnastaa kansainvälisesti.)

Syy kahden portaan järjestelmälle ei ole siinä, että yliopistot ja akatemiat olisivat halunneet sitä. Niille olisi kelvannut vallan mainiosti, että ne olisivat pysyneet tunkioidensa kukkoina hamaan tulevaisuuteen asti. Syy oli siinä, että alempana aluskasvillisuudessa kunnianhimo kasvoi, resursseja yhdisteltiin uudella tavalla ja haluttiin päästä eroon amis- ja kalapuikkoviiksi-leimoista. (Tämä tapahtui mahdollisesti osin työttömyyden kasvun ja osin yleisen fiksuuntumisen ja tietoyhteiskunnallistumisen seurauksena.) Kenttä vastasi huutoon hakeutumalla uudenlaisiin oppilaitoksiin. Ammattikorkeakouluille olisi voinut käydä niinkin kurjasti, ettei kukaan olisi hakeutunut niiden oppilaiksi. Ilmeisesti kuitenkin opintososiaaliset edut, mielenkiintoiset esitteet ja remontoidut ja ilmastoidut uudenuutukaiset koulutilat käänsivät päät oikeaan suuntaan. Lopputuloksena on AMK-verkosto, joka kattaa pohjoista lukuunottamatta koko Suomen, on huomattavasti runsaampi kuin yliopistoverkko ja esiintyy joka ikisessa yliopistokaupungissa yliopiston pahimpana kilpailijana.
Kysymys kuuluu: mitä yliopistot tekevät AMK:ien suhteen ja mitä niiden pitäisi tehdä? Niillä voi olla varaa joko jalomielisyyteen, neutraaliuteen tai kielteiseen suhtautumiseen näkökulmasta riippuen. Pienoiskoossa kyse on samasta kuin sairaanhoidon ja lääketieteen välisessä statuserossa. Jo pidempään edistyneimmät ja kunnianhimoisimmat (yli)hoitajat ovat kyseenalaistaneet lääkärien yksinoikeutta tehdä vaativampia hoitopäätöksiä ja lääkärit puoltaneet yksinoikeuttaan, kuten arvata saattaa. Saavatko hoitajat tulla lääkärien tontille? Saavatko AMK:t tulla yliopistojen tontille?

Voi olla, että ratkaisun tekee liike-elämä alkamalla suosia omilla palkkalistoillaan jommastakummasta tuutista ulos tulevia tulevia X-aineen tutkinnon suorittaneita henkilöitä. Ehkä rehtorien ei tarvitse tehdä mitään muuta kuin nostaa palkkaa. Kirjoitin joskus tästä satiirinkin omaan ainejärjestölehteeni. Vanhan arkistoidun satiirin nettiosoite käy tästä. Ne olivat “hyviä aikoja”… niin kuin on tapana sanoa.

Sitä odotellessa voisimme me koulu(tus)verkon käyttäjät ja siitä valmistuneet miettiä, mikä koulu olisi lakkautettavissa, jos saataisiin päähän, että verkon koulujen määrän on oltava tasan 40 eikä yhtään yli. Tällaisia päätöksiä oikeat poliitikot joutuvat oikeasti tekemään. Tosin suuri osa päätöksistä tehdään varmasti varjossa jonkin harmaan eminenssin toimesta, ettei demokratia varmasti pääsisi sotkemaan lopputulosta. Mikä laitos menisi pölkylle?

Otetaan lähtökohdaksi pienimpien yksiköiden lakkauttamisen vaihtoehto. Tällöin yksi koulu hajoaisi omaan mahdottomuuteensa. Tällä hetkellä pienimmät yksiköt ovat (suluissa summittainen oppilasmäärä):
Saimaan AMK (2502)
Kajaanin AMK (1745)
Humanistinen AMK (?) (1211)
Maanpuolustuskorkeakoulu (800)
Ahvenanmaan AMK (600)
Poliisi-AMK (500) ← mmmm…. nice

Toinen vaihtoehto olisi yhdistää AMK:ja siellä, missä niitä on tiheässä lähekkäin. Näitä alueita on muutama. Top 3 näyttää tältä:
1) Päijät-Häme (2 lähellä toisiaan)
2) ydin-Pohjanmaa (3 lähellä toisiaan)
3) pääkaupunkiseutu (4 lähellä toisiaan)¹

¹ tiedot pohjautuvat HS:n artikkeliin kesältä 2014

Take your Pick (axe). ☺

Jos sun maikka on friikki, niin sun pitäis nähdä mun koulu

---

Vko 28

---

SDP ei onnistunut opetusministeriövastuussaan. SDP on liian usein päättämässä opetuksesta, vaikka sillä on taipumus ylläpitää toimimattomia rakenteita. Jos olisin itse nyt opetusministerinä, tekisin ankarasti töitä virassani. Olisin enemmän maakunnissa kuin Helsingissä, sillä kovin juttuni olisi kokeilukoulujen kehittäminen.

Kyse tässä olisi siitä, mitä tulee PISA-menestyksen jälkeen. PISA-menestys on suhteellisen vastikäinen, tuore juttu. Sitä ei käytetty standardina minun aikanani, mutta olen melko varma, että minunkin ikäluokkani olisi menestynyt siinä kohtalaisen mukavasti. Sijoitus on kuitenkin jo tippumassa, eikä ykköspaikkaa kannattaisi enää hakea vanhoilla keinoilla. (Euroviisuissakin voi voittaa todella harvoin, jos ei ole Irlanti tai Ruotsi.) Olisi parempi kokeilla uusia juttuja, joiden kokeilemiseen antaa eväät maan pieni koko, koulutettu väestö ja suhteellinen tehokkuus. Nokiakaan ei noussut maailmanmaineeseen kaapeleita valmistamalla…

Kokeilukoulut nimeäisin KOKO:iksi (tai COCOiksi, jos halutaan olla ranskalaisia). Perustaisin isoihin kuntiin kouluja, jossa kokeiltaisiin kaikki ne ideat, jotka viimeiset 20 vuotta on tuonut mieliin, mutta joita ei voida toteuttaa sen takia, että maankattavat opetussuunnitelmat tekevät koko ajatuksenkin kaikille annettavasta uutuudesta mahdottoman. Uutuutta pitääkin kokeilla valituissa kouluissa, jonka kokemusten perusteella sen voi aloittaa laajemmalla alueella.

Ideana olisi laittaa uutuus ison kunnan yhteen kouluun. Näin uutuus saisi mahdollisimman heterogeenisen ja väkimäärältään suuren kokeilijajoukon, mutta toisaalta kaikki ne vanhemmat, jotka vierastavat uutuutta ja haluaisivat lapselleen perinteisen (vanhanaikaistuvan) koulutuksen, voivat laittaa lapsensa johonkin tavalliseen kouluun.

Kokeiltavia ideoita (yksi per koulu):

1. alkutuotanto-alojen (maatalous, kaivosteollisuus, kalastus) yläaste ja lukio
2. bisneskoulu, jonka jäsenet harjoittavat jotakin liiketoimintaa, jota koulu sponsoroi. Koulunkäynnin lomaan on sijoitettu useampi kurssi liiketoimintaa oikeilla panoksilla, työajoilla, lomilla jne. Tarkoitus on tehdä työelämä tutuksi pienestä pitäen.
3. luovien alojen (taideteollisuus, design, mainostoimistot, kustantamot peliteollisuus) yläaste ja lukio
4. NLP-ryhmiin jaettujen oppilaiden yläaste ja lukio. Oppilaat opiskelevat oman erityislaatunsa mukaan, joten he ovat kineettisiä, auraalisia tai visuaalisia oppijoita. Opettajat palkataan kouluun samanlaatuisin perustein.
5. palvelu-alojen (hoiva-ala, humanismi, teatteri, liiketoiminta) yläaste ja lukio
6. pelkistä pojista koostuva poikakoulu
7. pelkistä tytöistä koostuva tyttökoulu
8. puukäsityökoulu, jossa opetetaan tavallisen puukässyn sijasta niitä taitoja, joita aikuiset tarvitsevat 20. ikävuodesta eteenpäin: auton asennus ja korjaus, asunnon remontointi, kesämökin kunnostaminen, laiturin nikkarointi, saunan pystytys, tapetointi jne.
9. ala-aste, jolla ruotsinkielen aseman vahvistaminen opettamalla lapsille koko ala-asteen oppimäärä  ruotsin kielellä ja siirtyminen sen jälkeen tavalliselle suomenkieliselle yläasteelle
10. teollisuustuotanto-alojen (metsä-, metalli- ja elektroniikkateollisuus) yläaste ja lukio
11. yläaste ja lukio tosipinkoille, joilla ei ole taitoaineita vaan pelkkiä reaaliaineita. Taitoaineilta vapautuvat kurssit ja tunnit annetaan reaaliaineiden käyttöön.
12. yläaste ja lukio, jolla tyttöjen ja poikien kypsyysero pyritään häivyttämään antamalla 2—3 vuotta nuorempien tyttöjen opiskella vanhempien poikien kanssa

Nämä ideat ovat vain esimerkkejä siitä, mitä voitaisiin kokeilla, eikä lista ole mitenkään tyhjentävä tai loppuun asti mietitty.

Kokeilukoulujen ei tarvitsisi olla ristiriidassa sen kanssa, mikä on aiemmin katsottu Suomen vahvuuksiksi. On mainittu, että Suomessa annetaan vähän läksyjä, vietetään keskimäärin vain 5-8 tuntia päivästä koulussa ja yksittäisellä opettajalla on lupa vetää omaa linjaa niin kauan, kun hän toteuttaa opetussuunnitelmaa ja saavuttaa spesifit tavoitteet. Kokeilukouluissa näistä ei tarvitsisi luopua vaan ehkä jopa vahvistaa niitä.

Lisäpyrkimyksenä olisi syytä selvittää, miten nyt jo pitkään jatkunut digivallankumous on muuttanut oppijoita ja heidän aivojaan; miten diginatiivit kokevat koulunkäynnin ja miten heidän koulukokemuksensa eroaa sodan jälkeen syntyneiden ikäluokkien tuntemuksista. Kääntäisin suunnan niin, että Nicholas Carrin tapaiset toimijat tulisivat Suomeen luennoimaan eikä tänne roudattaisi niin paljon ihmisiä meidän ”ylivertaista” systeemiämme hämmästelemään.

Bloggauksen lopun inspiraationa ja lähteenä on käytetty Nicholas Carrin kirjaa “The Shallows: What the Internet Is Doing to Our Brains?”, joka tunnetaan suomeksi nimellä Pinnalliset. Kirjan tärkein teesi on se, että internet on kuin mikä tahansa muukin ihmisen kehittämä, yleisesti käytössä oleva työkalu (ruuvimeisseli, painokone), ja jokainen työkalu muovaa aivoja, sillä aivot ovat olemukseltaan sopeutuvat ja muovautuvat.
→ http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=952569738X

KULI pt. II

---

Vko 27

---

Tämä käsittelee kuntaliitosten kyseenalaisia puolia.

Asiakkaan eli kuntalaisen näkökulmasta kuntaliitokset näyttäytyvät ehkäpä sittenkin enemmän tarpeettomana farssina. Asiakas tietää sen, mitä niistä seuraa. Seurauksena on asioinnin siirtyminen kauemmaksi, kuin mihin se aiemmin keskittyi. Samalla kun distanssi lisääntyy, sujuvuudestakaan ei voi olla yhtään varma, kun tuttu ja turvallinen on pyyhitty.

Kuntaliitos pohjautuu jonkinlaiseen “militaristis-älyllis-taloudelliseen” pohjaan, jonkinlaiseen karttaharjoitukseen. Ajatellaan, että poistamalla muutama turha kunnanjohtaja saadaan säästöjä. Nämä säästöt todennäköisesti hassataan siihen, että samalla uuteen, isompaan monikuntayhtymään palkataan alemman tason osaajia suuremmalla rahasummalla kuin mitä parin johtajan palkkoihin kului. Ajatellaan myös, että etäisyys palveluihin ei ole ongelma ihmisille, jotka joka tapauksessa harrastavat huvikseen “Tuurin kyläkaupoissa” käymistä ja joille auto on elinehto, statussymboli ja tuki ja turva. Ajatellaan myös, että nämä distanssitarpeet ovat kertaluontoisia, eivät toistuvia, joten ne voi myllätä administraation eikä asiakkaan mieleisiksi. Tässä unohdetaan yhtäältä se, että monilla ei ole enää 1900-luvun “pyhää lehmää”, autoa ▬ finansiaalisista, ideologisista tai trendisyistä ▬ ja toisaalta se, että ongelmaisten ongelmilla on tapana kroonistua.

Näiden faktoidien takia olisin taipuvainen ajattelemaan, että kuntaliitoksiin ei pitäisi mennä kuntaliitosten vuoksi. “No municipal mergers for the sake of municipal mergers.” Niihin pitäisi kytkeä logistis-ekologinen suurempi trendi. Kuntaliitosten tuomaa etäisyyksien kasvua palveluihin pitäisi kompensoida sillä, että samalla uudelle verkostoituvalle ja hermostoituvalle kunta-alueelle rakennettaisiin lisää infraa. Infra olisi raideliikennettä, joko junia tai raitiovaunuja. Näillä välineillä nekin ihmiset pääsisivät kauempana sijaitsevista palveluista osallisiksi, joilla on kroonisia tarpeita muttei autoa. Omalla alueellani on toimiva rataverkko. Kaikkiin paikkoihin ei vain ole liikennettä, koska VR on lopettanut sen kannattamattomana. Kuntaliitos muuttaisi tämän vuorovesitilanteen luoteesta vuokseksi. Lähijunat tai lättähatut ilmestyisivät taas liikenteeseen viemään ihmisiä tavaroiden ja palveluiden luokse. Linja-autossa olisi tunnelmaa, ja junalla olisit jo perillä.

Täysin uusia rakenteita pitäisi kehittää vanhojen uudelleen avaamisen lisäksi. Mielestäni tämä olisi oikeaa “elvyttämistä”. Elvyttämistä ei ole se, että annetaan hulluille rahaa kahviin ja viinaan, kun ajat ovat huonoja. Elvyttämistä on se, että rakennetaan jotain sellaista, josta on hyötyä ja lisäarvoa huonona aikana, jotta sitä voitaisiin käyttää täysimääräisesti hyväksi sitten, kun ajat ovat parantuneet. Jotta kuntaliitokset olisivat tarkoituksenmukaisia, kokoomuksen ja vihreiden tulisi tehdä yhteistyötä. Vastapainoksi kokoomuksen pyrkimykselle säästää rahaa tiivistämällä hallintoa vihreiden pitäisi vaatia, että joukkoliikennettä kehitettäisiin kompensoimaan etäisyyksien kasvua. Jos kokoomus olisi rahapuolue, vihreät olisivat laatupuolue. Pitkällä tähtäimellä tämä tukisi kuntien vähentymistä (ja kehitystä), joukkoliikenteen kehitystä ja yksityisautoilun vähentymistä.

Ongelma on vain siinä, että politiikassa ei uskota kahden tai kolmen puolueen YHTEISEEN strategiaan jonkin asian aikaan saamiseksi YHDESSÄ. Tämä siitä huolimatta, että ne ovat samassa hallituksessa oppositiota vastaan! Puolueilla pitäisi olla ilmeisesti vain omia tavoitteita ja omia projekteja muista piittaamatta. Näin politiikka pelkistyy asioiden ajamisen sijasta etupiirien, “maineen” ja vallan jakamiseksi.

Kokoomuksella ja vihreillä ei pitäisi olla mitään esteitä yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Vaalit tulevat ja menevät. Rakenteet kehittyvät eri tahtiin.