Elokuva-arvostelu: Näin unta elämästä (2014)

---

©  2014

---

 

Jukka Kärkkäisen elokuva kertoo ihmisistä, joiden elämää itsemurha on varjostanut. Näkökulma on dokumentaristinen ja tyylilaji sama kuin Berghäll-Hotakaisen “Miesten vuorossa” (2010). Kyseessä on asiadokumentti, joka kiertää teatterilevityksessä. Takavuosina näitä ei ollut ollenkaan tarjolla.

Elokuvassa kolme omaista ja kaksi-kolme itsemurhaa yrittänyttä kertovat vaikeasta ajasta. Kerrontatahti on verkkainen, ja joissakin kohdissa oleva vaikeneminen tai sanojen hakeminen lyhentää turhaan jo muutenkin lyhyttä elokuvaa. Tarkoitus on tietysti ollut ihmisiä kunnioittava ja asian vaikeutta alleviivaava, mutta yhtä hyvin nämä oltaisiin voitu jättää leikkaushuoneen lattialle. Katsoja tarvitsee mieluummin mahdollisimman paljon oivaltavia kommentteja, bang for the buck, kuin hyssyttelevää hiljaisuutta. Jos olisin itse samassa tilanteessa, puhuisin itseni käheäksi. Itkut tms. pyytäisin elokuvan tekijöitä leikkaamaan pois. Kyyneleetkin voi nykyään photoshopata pois.
Suosikkini on veljensä lähtöä ruotiva Miina, joka on kuvattu juuri sopivan hämyisessä olohuoneessa. Hänen kommenttinsa ovat aika pitkälle sitä, mitä itsekin aiheesta ajattelen tai kuvittelisin ajattelevani, vaikka en ole vastaavassa, vaikeammassa tilanteessa ollutkaan. Moni haastateltavista ei itke, enkä ihmettele sitä, sillä aika parantaa joitakin haavoja, kaikki heistä ovat tehneet jo “surutyönsä” ja kameralle poseeraus myös jonkin verran kovettaa aisteja.

Aluksi ajattelin, etten ottaisi omaisia niin vakavasti kuin itsemurhaa itse yrittäneiden kertomuksia, sillä ajattelin heidän olevan kyvyttömämpiä käsittelemään aihetta, aivan kuin Brian Wilson yrittäisi kieli keskellä suuta kommentoida Evanescencen sävellettyjä teoksia. Totesin kuitenkin olevani ennakkoluuloinen; kaikkien kommentit ovat jollakin tavalla valaisevia ja omaisten kautta saa objektiivisemman kuvan kuolleesta henkilöstä ja yksityiskohtia, jotka ovat paljastavia. Jos itsemurha on jonkinlainen mysteeri, kaikkien kertoma yhdessä tekee mysteerin hieman ymmärrettävämmäksi.

Yksi naisista on kristillinen, ja hänen kertomuksensa saa loppua kohden ajattelemaan, että kristinusko tuo nimenomaan itsemurhaan väärän suhtautumistavan. Itsemurhan hengellistäminen ei kuitenkaan ole sen enempää väärin kuin itsemurhan rationalisointikaan (“hän oli päättänyt tappaa itsensä ennen kuudenkympin täyttämistä”, “hänen geeninsä veivät hänet siihen suuntaan”). Kumpikin on vajavainen tapa käsitellä aihetta, joka on ensisijaisesti käsiteltävä emotionaalisella tasolla. Tällä tasolla nainen onnistuu muiden mukana aivan hyvin.

Viimeksi mainittu nainen yllättää muistelussaan siitä, miten hänen poikansa oli lähtenyt ulkomaille jakaen omaisuutensa läheisilleen ja jättäen kameransa kotiin. On olemassa merkkejä ja sitten on olemassa Merkkejä….. Voidaan puhua ns. itsemurhaisuuden hiljaisista signaaleista, ja niiden tunnistamisessa itse kukin voisi tulla paremmaksi, vigilantimmaksi ja rohkeammaksi. Hiljainen signaali on jokin käyttäytymisessä ilmenevä kielivä piirre. Voimakas signaali on itsemurhayritys. Aktuaalista itsemurhaa edeltää usein yksi tai useampi itsemurhan yritys, joka epäonnistuu.

Elokuvaa oltaisiin voitu laajentaa hyvinkin paljon. Siinä voisi olla varsin turhalta tuntuvan animaation, joka muistuttaa Zen Cafén musiikkivideosta “Piha ilman sadettajaa”, sijasta

• tilastotietoa itsemurhista (800-1400 vuositasolla historiallisesti)
• asiantuntijoiden haastattelupätkiä
• kuvia itsemurhien aktuaalisilta tapahtumapaikoilta
• miesten ja naisten top 5 -metodologia
• itsemurhaajien viimeksi kuuntelemien kappaleiden analysointia
• itsemurhaviestien analysointia ja – tietenkin –
• vinkkejä estää itsemurhia.

Tekijät ovat kuitenkin valinneet toisen tien; he eivät ole halunneet tyhjentää aihetta vaan jättää siihen hienovaraista, kunnioittavaa tilaa.

Vain kerran yhteiskunta saa syyttävästä sormesta. Käy ilmi, mikä totta onkin, että hoitoon pääsee yleensä vasta epäonnistuneen yrityksen jälkeen tai ei ollenkaan resurssipulan takia. Hoitohenkilökuntia eivät kiinnosta suisidaaliset puheet vaan vain teot ja raha. Näin se kansankoti pitää kansastaan huolta. Seinät ovat tärkeämpiä kuin ihmiset.

Elokuvan nimi Näin unta elämästä tulee epäsuorasti yhdestä omaisen muistosta, jonka mukaan hän näki unta kuolleesta niin, että tämä oli unen ajan elossa. Pettymys unen jälkeiseen todellisuuteen oli tietysti suuri.
Oikeastaan tämä on vain laajennettu EP-traileri laajemmalle, läpileikaten aihetta käsittelevälle elokuvalle. Tämä aihe on ajaton.

Pituus: 77 minuuttia
Hinta: 6 euroa
Arvio: ³/5 tähteä

 

 

Eurooppa on ihan perheestä

---

©  2014

---

Eurokriisin edetessä on syytä kysyä, mitä eurooppalaisuus on. Olisiko se kenties jonkinlaista uudelleenmuotoiltua perheyhteyttä? Jos katsotaan, miten erilaiset blokit Euroopassa ovat käyttäytyneet kriisin syvetessä, niistä alkaa hahmottumaan samankaltaisuuksia. Pohjoismaat ovat tärkeilemässä ja painottavat velvollisuuksia sekä materiaalista hyvinvointia. Manner-Eurooppa yrittää tasapainoilla muun Euroopan vaatimusten ja uhkien välissä. Se haluaa ottaa kaikki huomioon antamatta kokonaisuuden vajota omaan mahdottomuuteensa. Etelä-Eurooppa pyrkii maksimoimaan oman hyvinvointinsa ja taistelee kaikenlaisia muutoksia vastaan. Yksille Etelä näyttäytyy inhimillisenä ja toisille heikkona. Sen rahoitus- ja taloushistoriassa on monia valkoisia laikkuja, joita eri maiden yleisradioyhtiöt ovat alkaneet tutkia. Kriisimaiden omat yleisradioyhtiöt keskittyvät puolustamaan omia maitaan; ovathan nämä YLE:n kaltaiset yhtiöt olleet jossakin tapauksissa lakkautuslistoilla, kun mitään muita säästökohteita ei ole keksitty.

Oheisessa kuvassa Pohjoismaat, Iso-Britannia ja Benelux-maat edustavat ankaraa esikoisuutta. Perheessä ollessaan he olisivat perheensä esikoisia. He vaativat kulukuria, leikkauksia, säästöjä ja mahdollisia irtautumisia unionista. Ranska, Saksa ja moni muu maa edustavat perheen keskimmäisiä. Ne eivät suoraan vaadi mitään mutta ovat huolissaan Pohjoisen ja Etelän huonosta yhteisymmärryksestä suhteessa toisiinsa. Yhtäältä ne ymmärtävät kulukuria; toisaalta he ymmärtävät tarpeen pitää pystyssä perheyhteyttä. Italia, Kreikka, Irlanti ja muut merelliset valtiot, joiden demokratian historia on ohut ja lyhyt, jäävät perheen nuorimpien eli kuopuksien rooliin. Ne jatkaisivat muiden piikkiin elämistä, jos se vain olisi mahdollista, mutta Jumalan käsi on jotenkin puuttunut tähänkin asiaan, eikä se ole Diego Maradona. (Maradona käytti kokaiinia.) Geografinen sijainti ei sinänsä määrää sitä, mihin kastiin kuuluu, vaan kokonaisuus ja se, mitkä maan tunnusluvut ovat ja mitä siitä on raportoitu eurokriisin jähmettyessä omaan
poteroonsa.

Jos tämä on totta, ratkaisua voidaan etsiä paitsi taloudellisista tunnusluvuista ja keynesiläisyydestä tai friedmanilaisuudesta myös sukujen ja perheiden keskinäisestä tavasta ratkoa ongelmiaan. Pystyykö toisten piikkiin elämään? Jos pystyy, millä ehdoilla? Mitä annetaan vastineeksi, vai kytevätkö kaunat sukukokouksesta toiseen? Tämä on mahdollinen paradigman muutos, ja se voi sinänsä tuoda joitakin vastauksia.

Bloggauksen inspiraationa ja lähteenä on käytetty Linda Blairin kirjaa “Esikoinen, keskimmäinen vai kuopus?” (kyseinen Blair ei ole sama kuin Manaajan näyttelijä).

Awkward

---

©  2014

---

Tajusin juuri, että olen siinä samassa onnellisessa tilassa, kuin MTV:llä pyörineen Awkward-sarjan Jenna Hamilton, joka pitää omaa puolianonyymiä blogiaan netissä ja vuodattaa sinne sydäntään. Alkaessani pitää blogia, en oikeastaan tajunnut, mitä se on ja että se on, sillä alun tohinassa sitä alkoi vain tekemään niin kuin tikanpoika kiipeää puuhun.

Mutta asiaan.

Yksi kavereistani pyrkii tänä keväänä lukemaan psykologiaa erääseen maakunnallisista provinssiyliopistoista. Hänen täytyy lukea
1 kirja ja
15 artikkelia. Kirja käsittelee tilastotiedettä ja artikkelit oletettavasti psykologian nykytilannetta. Koko homma on kuin kirjalla laajennettu äidinkielen ylioppilaskoe.

Onko tässä mitään järkeä? Funtsitaanpa.

Jos kaverini pääsee sisään (hän on tällä hetkellä yli 30-vuotias), hän vie paikan joltakulta 20-vuotiaalta, joka jää kotiin viettämään välivuotta. Jos hän ei pääse sisään, mikä on todennäköistä, hän jää kökkimään omaan eksistenssiinsä vanhan koulutuksensa kanssa (hän on luonnontieteiden ylioppilas, kandidaatti tai maisteri; en tiedä mikä niistä).

Suomessa on “ilmainen” yliopistokoulutus. Yliopistoja on maakuntien ykköskaupungeissa. Maksullista on asuminen ja syöminen. Olen laskenut, että nykyisillä asuntojen hinnoilla, jos ajatellaan, että opintotuki ja asumislisät kuluvat pelkästään ruokaan ja vaatteisiin ja kirjoihin, yhden yliopistotutkinnon hinnaksi tulee 43210 euroa. Se on aika paljon. Se menee vuokra-asumiseen. Sillä saisi 5- tai 7-sarjan BMW:n. Se on suomalaisen yliopistotutkinnon Oikea Hinta. Opiskelu täällä ei ole ilmaista. Elämme kapitalismissa, ja yksi kapitalismin tärkeimmistä ilmentymistä on usko Kiinteistöihin.

Puhuin ystäväni kanssa siitä, mitä hän voisi tehdä psykologiksi valmentautuessaan. Tulin siihen tulokseen, että hänellä olisi kolme erilaista suuntautumisvaihtoehtoa:
a) hän voisi alkaa “negatiivisen” psykologiksi eli suuntautua selvittämään sitä, mikä ihmisiä riivaa, vaivaa, psykotisoi, neurotisoi, tekee hulluksi ja tappaa
b) hän voisi alkaa “positiivisen” psykologiksi eli julistaa yleistä ihmisenä olemisen ilosanomaa niin, kuin sitä tekevät 2543 konsulttia tällä hetkellä
c) hän voisi alkaa “neutraalin” psykologiksi, joka päättää yritysten rekrytointi-osastoilla, kuka pääsee yrityksiin tekemään tulosta ja kenet jätetään rannalle hedelmättömänä banaanikärpäsenä
Totesin, että viimeisin vaihtoehto olisi kaikkein tuottoisin kaikella todennäköisyydellä ja ensimmäinen kaikkein perinteisin. Psykologi voi olla “sniper”, täsmäampuja, tai “pot shooter”, haulikolla räiskijä.

En usko, että ystäväni pääsee lukemaan psykologiaa. Nimittäin, vanhempi ex-ystäväni, joka oli koulutukseltaan psykologi eli saanut opiskella capital cityssä Helsingin yliopistossa juuri sitä, mitä ystäväni pyrkii lukemaan maakunnallisessa yliopistossa, pyrki lukemaan juridiikkaa jossakin siinä vaiheessa, kun omia valintoja kyseenalaistetaan. Hän ei päässyt. Pisteet tai älli eivät riittäneet. Miksi ystäväni kohtalon pitäisi olla yhtään suloisempi, jos hänellä on vähemmän draivia, onnea ja pääomia?

Totuus… on se, että valintalautakunnat ovat täynnä 47-58-vuotiaita ihmisiä, joiden omat lapset ovat yliopistoon pyrkimisen iässä. Heitä nuoremmat ovat alemmissa viroissa ja heitä vanhemmat ovat melkein eläköitymässä ja ylemmissä viroissa. Ei ole mikään ihme, että he vetävät kotiinpäin. Koska he haluavat, että heidän OMAT lapsensa pääsevät lukemaan lakia, taloutta, lääketiedettä, tekniikkaa tai jotain muuta suosittua ainetta, heidän pitää joka vuosi jättää rannalle 2543 halukasta vanhempaa kandidaattia. Se ei vaadi paljon. 5 pistettä tuosta pois, yksi suositus roskiin ja vanhemman hakija paikka on mennyttä. Mitä siitä nyt tulisi, että joku “vanhus” pääsisi korruptoimaan kasvavia nuoria. Nuorten pitää saada olla keskenään. Vanhemmat opiskelijat voisivat kertoa heille politiikasta, kulttuurista, taiteesta, seksistä tai jostakin muusta asiasta, joka tuottaa nuorille harmia ja päänvaivaa. Nuoriso, olut ja (o)saamattomuus on aina toimiva yhdistelmä muulle yhteiskunnalle.

Suosittelen, että ystäväni heittäisi projektinsa mäkeen. Hänen kannattaisi alkaa suunnitella jotain toista tulevaisuutta nykyisellä osaamisellaan. Hänen nykyiseen koulutukseensa on satsattu jo vähintään liikaa hänen oman entisen yliopistonsa opettajien palkkoina. Kuka hän oikein luulee olevansa? Rihanna?

Päivitys elokuussa 2014:
Kaverini pääsi yliopistoon. Tiukasta seulasta. Toivotan hänelle kaikkea hyvää ja onnea.

Internet on ketjussa polttamista

---

©  2014

---

Kun aloitin yliopisto-opiskelut, opin jatkuvasti uusia sanoja, joita en ollut koskaan aiemmin kohdannut. Kaksi niistä olivat
monografia = yhdestä tiiviistä aiheesta kirjoitettu, yleensä akateeminen kirja; erikoistutkielma ja
monomania = yhteen asiaan kohdistuva obsessiivinen innokkuus, joka alkaa olla sairaalloista.

Internetiin suhtautuminen alkaa olla monomaanista nykyään. Internet voi olla kuin mikä tahansa huumeriippuvuus. Netin käyttäjä ilmentää tyypillisiä muista huumeista riippuvaisten oireita.

HÄNEN
– ajantajunsa ei ole reaaliaikaista. Mennyt, nykyisyys ja tulevaisuus limittyvät toisiinsa ja takautumia on paljon. Aikataulut eivät pidä, eikä yhteyksiä live-elinympäristöihin ole välttämättä ollenkaan
– kaverinsa koostuvat niistä, joilla on samantyyppinen lifestyle ja addiktio
– kämppänsä on sotkuinen, eikä siellä siivota eikä imuroida koskaan. Pölyä ei ole niin paljon, että se uhkaisi toimivaa elektroniikkaa tietokoneen sisällä
– päiväohjelmassaan huumetta käytetään ennen ruokailua ruokahalun herättäjänä, ruokailun jälkeen jälkiruokana ja sen jälkeen siksi, että se tuntuu hyvältä idealta
– ruokavalionsa ei ole hyvä eikä säännöllinen. Ruoka on pakaste- tai jääkaappieinesruokaa tai pakasteranskalaisia, joissa on karsinogeenejä
– rahansa menevät addiktion kohteeseen eli online-ympäristöön ja siellä myytäviin tuotteisiin ja palveluihin
– rahansa saattavat tulla, addiktion takia, sosiaaliturvasta jonkin etuisuuden muodossa
– listallaan on tärkeintä kaikista olla sitä mieltä, että hän voi saada variaatiota elämäänsä eri päivinä, jos hän elää juuri samalla tavalla kunakin päivänä.
→ Jotkut pitävät tätä HULLUUDEN kliinisenä kriteerinä.

Internet-monomaanisuus kehittyi vaiheittain 90-luvulta 10-luvulle. Jaan sen kolmeen vaiheeseen:

– Web 1.0 circa 1994-2000:
Dynaamisuuden muoto: linkit
– Web 1.5 circa 2001-2007:
Dynaamisuuden muoto: päivänkohtaiset sisällöt, blogit
– Web 2.0 circa 2008-2014+:
Dynaamisuuden muoto: jatkuva vuorovaikutteisuus

Jos Web 1 oli huumeena kuin “tupakka”, Web 1.5 oli “kannabista” ja Web 2 jo samaa kuin “ekstaasi”. Tämä tukee huumeiden porttiteoriaa, paitsi että tässä tapauksessa huumeet kehitettiin suoraan Piilaaksosta käsin käsin. Yhteistä on se, että webissä on ollut tarkoituksena dynaamisuuden lisääntyminen staattisuuden kustannuksella. Ensimmäinen web oli paljon vähemmän koukuttava kuin sitä seuraavat…..

Teesini on tämä:
Internet-addiktio on ainoa addiktio nykymaailmassa, johon suhtaudutaan nyökyttelevän hyväksytysti. Jos kämppäsi on siivoamatta heroiinin takia, sinua vierotaan rikollisena pummina, huonona poika- tai tyttöystävänä ja uhkana lapsille. Jos kämppäsi on siivoamatta internetin takia, sinua pidetään harmittomana “ajan uhrina”. Kun kaivat älypuhelimesi taskusta ja otat yhteyden internetiin 20 kertaa päivässä fiksiäsi varten, et eroa siitä 70-luvun flanellipaitaisesta rekkakuskista, joka kaivoi rintataskustaan savukeaskin (Marlboroja) ja piti sitä statussymbolina. Mitä muuta 20 kertaa päivässä facebookkaava ihminen on kuin ketjupolttaja, joka polttaa 20 savuketta päivässä?

Oma internet-etikettini on seuraava, ja seuraamalla sitä varmistan sen, että elän niin kuin saarnaan. Minun mielestäni internetissä
1. ei pidä löytymän googlaamalla
varaukset:
– jos kaimoja on 790, on käytännössä sama, vaikka kirjoittaa jokaisen privaatin ajatuksensa naapureista ja julkimoista nettiin ilman sen kummempia seurauksia
– jos kirjoittaa älykkäitä, punnittuja mielipiteitä valikoiduille saiteille, ne voi yhtä hyvin jättää näkyviin omiksi referensseiksi
2. ei pidä olla koko ajan vaanimassa muita ja heidän tekemisiään (= pitää olla paljon aikaa offline)
3. pitää silti olla LÄSNÄOLO jonkinlaisen itse tuotetun sisällön tai kenties itse ylläpidetyn saitin muodossa
→ niin ettei tietoyhteiskunnasta jää paitsi.

Jos tiedät jonkin friggin‘ paremman internet-ajan eetoksen, kommentoi se tähän alle.

So Tedious

---

©  2014

---

Mietitäänpä, miksei sote-uudistus ole onnistunut tässä maassa. Sitä on hierottu sossarien toimesta innolla, mutta vähän on tapahtunut. Omasta näkökulmastani asiassa on epäonnistuttu, koska syiden sijasta on keskitytty oireisiin. Sosiaali- ja terveyssektorin todellisia ongelmia ei ole missään vaiheessa nostettu pöydälle eikä ruodittu rehellisesti silmiin katsoen. Sosiaalisesti kunnianhimoisilla poliitikoilla ei riitä pokkaa syyllistää sosiaalialan vaikeuksista niiden käyttäjiä tai tuottajia.

Mielestäni sosiaali- ja terveyssektoria sabotoivat sekä käyttäjät että tuottajat tasapuolisesti. Molemmista leiristä löytyy vahingoittavaa käytöstä. Otetaan ensiksi terveyspalvelujen käyttäjät.

Terveyskeskuksia kansoittavat ihmiset, jotka kärsivät näennäisesti jostakin psykosomaattisesta sairaudesta, mutta jonka takaa paljastuu, kun asiaa vähän kaivaa, yksi seuraavista: yksinäisyys, liikalihavuus tai masennus. Lääkärissä käydään, jotta saataisiin helpotusta johonkin näistä kolmesta. Keppihevosena toimii jokin muu selitys, kuten “minulla on…” “reuma”, “kipeät jalat”, “tulehdus” tai “korkea verenpaine”. Lääkäri saa jotain tutkittavaa ja potilas säilyy kunniallisella puolella eli somaattisesti sairaiden kirjoissa. Jos taas potilas toisi julki asian todellisen laidan, “olen masentunut”, “olen ylipainoinen” tai “olen yksinäinen”, lääkärin olisi todella vaikea auttaa häntä, sillä tätä ei ole yksinkertaisesti koulutettu näiden kolmen asian huoltamiseen tai poistamiseen. Esimerkiksi yksinäisyyden voi jakaa torjuttuuteen, eristyneisyyteen tai piiloyksinäisyyteen, mutta siihen ei voi määrätä mitään pilleriä tai terapiaa, niin että tuloksia olisi odotettavissa. LYM-kroonikot pyörivät terveyskeskusten kirjoilla ja estävät niitä pääsemästä vastaanotoille, joilla olisi todellisia akuutteja ja nopeaa hoitoa vaativia terveysongelmia. Lapset ovat luonnollisesti luontaisia akuuttiongelmaisia, mutta joukkoon mahtuisi myös aikuisia, joille tulee äkillinen, ei-krooninen terveysvaiva.

Terveyspalvelujen tuottajista eli lääkäreistä on toisaalta nykyään Hippokrates kaukana. Tärkeä motiivi on lääkärin korkea palkka. Lääkärit haluaisivat siitä isomman siivun itselleen, koska korkea verotus syö sitä tehokkaasti. Lääkärit tietävät, että julkisella sektorilla heillä ei ole mitään mahdollisuutta muuttaa korkeaa palkkaansa pääomatuloksi eli kerran vuodessa jaettavaksi osingoksi tai muuksi osake- tai osakkuuspohjaiseksi ansioksi. Siksi he gravitoituvat yksityiselle sektorille, millä he voivat näin tehdä. Yksityisellä sektorilla heidän veroprosenttinsa on puolet siitä (28%), mitä se olisi julkisella (~ 56%), kunhan he kikkailevat talousasiansa oikeaan jamaan. Lopputuloksena on kuitenkin se, ettei julkiselle riitä enää tarpeeksi lääkäreitä. Lähinnä se tuntuu vetävän puoleensa venäläisiä, sinänsä päteviä mutta usein kielitaidottomia lisensiaatteja, jotka suostuvat tekemään töitä julkisen sektorin ehdoilla, sillä se päihittää edelleen venäläisen vastaavan systeemin tulotason, tai tietoa pääomatuloverokikkailusta ei heillä yksinkertaisesti vielä ole, kun kaikki muukin on niin uutta.

Tälläiset johtopäätelmät olen vetänyt terveyskeskusten nykytilasta.

Itse en haluaisi luottaa lääketieteeseen ollenkaan. Yritän mieluummin pitää itseni kunnossa syömällä ja liikkumalla oikein, niin että sairaanhoidon sijasta sijoitan paukkuni terveydenhuoltoon. Autoakin voi käyttää niin, että ajaa sen jokaisesta kuopasta ja kurarapakosta koskaan öljyjä vaihtamatta ja maksaa sen jälkeen merkkikorjaajalle isoja summia alkuperäisvaraosista – tai ajamalla siististi, harkiten ja ennakoiden. Ihmisen keho ei ole niin kovin erilainen. Yhdet syntyvät mercedesbenzeiksi, cadillaceiksi tai jaguareiksi ja toiset toyotoiksi, citroëneiksi ja seateiksi, mutta kaikkien merkkien kohdalla huolehtiva, järkevä ajaminen pitää auton tiellä ja käyttökunnossa.

Täytyy muistaa, että sairaus on poikkeus ja terveyden kuuluisi olla sääntö, ainakin julkisella sektorilla, kuten aiemmin olen todennut. Mutta kenellä olisi pokkaa toteuttaa tällainen so/te-remontti? Ei ainakaan sosiaalidemokraateilla, vaikka he luulevat olevansa alan asiantuntijoita.

Mitä he ovat yrittäneet tehdä on saattaa julkista sektoria pakoilevat lääkärit yhteen kroonikkopotilaiden kanssa tarkoituksenmukaisella tavalla. Tämä on tarkoittanut ehdotuksia siitä, että LYM-potilaat (liikalihavat, yksinäiset ja masentuneet) koottaisiin jotenkin keskitetysti niiden isojen kaupunkien yliopistosairaaloiden alaisuuteen, joissa eduistaan huolehtivat lääkärit vielä joten kuten viihtyvät. Samalla on ollut kyse pienten terveyskeskusten alasajosta ja maalla asuvien terveydestään huolestuneiden ihmisten tunkemisesta bussiin tai junaan hoidon saamiseksi.

Näitä ongelmia voisi hoitaa eri tavoin, enkä käy tässä suosittelemaan mitään yhtä tapaa. Tämä on vain keskustelunavaus. Ratkaisuja voi keksiä joku muu. Kommentointi on vapaata alla.

Haluaisin kuitenkin, että meillä olisi sellainen julkinen terveydenhoito, joka perustuisi kaiken terävän käyttämiseen potilaan kuntoon saattamiseen. Pillerit ovat liian helppo ja hyödytön tai jopa haitallinen keino ihmisten lääkitsemiseksi. Ne pitäisi siirtää kokonaisuudessaan yksityisen sektorin hallinnoitavaksi, niin kuin muukin huumekauppa (“drug trade”) tällä hetkellä on.

 

North Atlantic Treaty Organization

Keskustelussa puolustuksesta ja puolustusliitoissa suosituin lyhenne on varmaankin Nato. Ongelmallista maassamme on se, että kun tilanne on kuuma, Natosta ei saa keskustella ja kun tilanne on kylmä, Natosta ei tarvitse keskustella. Koska olen käynyt armeijan, olen osittain kelvollinen ottamaan kantaa asiaan. Yhdestä asiasta olen varma: jos jokin uusi sota syttyy, maa ei pysty käymään sitä enää vanhoin perinteisin metodein. Vaikuttaa siltä, että jos Venäjä hyökkäisi,

• itärajaa mentäisiin edelleen puolustamaan puukolla, suksilla, hernekeittopakilla ja nahkavyöllä varustettuna
• vasemmisto- ja oikeistovoimat yritettäisiin saada puhaltamaan yhteen hiileen (ns. talvisodan ihme)
• vihollisen autokolonnoja yritettäisiin motittaa syrjäisillä metsäteillä.

Joo. Nato-keskustelussa yritän rakentaa mallin siitä, miten keskustelua käydään tai miten sitä voitaisiin käydä.

Luokaton natokeskustelun taso:
Pro: Uusi Venäjä ei ole yhtä vaikea kuin Neuvostoliitto. Putinin jälkeinen Venäjä tulee olemaan vielä helpompi. Venäläisen perusolemus on mystikko eikä militaristi.
Contra: Venäjää ei pidä ärsyttää. (Se on kuin karhu, jolle pitää esittää kuollutta.)

Matalaluokkainen natokeskustelun taso:
Pro: Nato voi tuoda ennen näkemättömiä mahdollisuuksia talous-vientiin.
Sotateollisuus sopii Suomelle; onhan se metalliteollisuutta ja suomalainen duunari on “kusessa”. Tarvitaan uudet “sotakorvaukset”.
Contra: Venäjä on Suomen tärkein kauppakumppani. Vielä tärkeämpi se on energian lähteenä. Nato heil(a)uttaa vientisuhteita pahasti.

Keskiluokkainen natokeskustelun taso:
Pro: Suomalaiset ja sota on aina vain kiinnostava yhdistelmä. Rauhanturvaamisen ja asekulttuurin suosio pitää suomalaiset aseen varressa. Fyysinen sopii suomalaisille.
Contra: Puolustusliitto vie suomalaiset taistelemaan muille maille, eikä pelkästään tuo muunmaalaisia turvaamaan maatamme, aikuisten oikeasti. Kotimaahan tulevat sinkkiarkut tulevat tutuiksi.

Korkealuokkainen natokeskustelun taso:
Pro: Jos Putin haluaa oikeasti Suomen ja tulee tänne, ainoa oikea turvatakuu on Nato, joka puolustaa maata kunniansa nimissä tarpeen vaatiessa vaikka ydinohjuksin. Tässä on kyse elinehdosta, tuesta ja turvasta – eikä diplomaattisesta keppihevosesta.
Contra: Jos pahin todellakin tapahtuu ja maailma alkaa palamaan kylmän sodan ja III maailmansodan tunnelmissa, pieni ja hikinen maamme on niin turha pantti, että olisi parempi antaa “vain” Venäjän miehittää se suuremman katastrofin välttämiseksi.

Tästä näkee, että keskustelu Natosta on monipuolista; sitä voi käydä monella eri tasolla niin, että aina löytyy vasta-argumentti katkeraan loppuun asti. Lähinnä herää kysymys siitä, juuttuvatko Naton vastustajat vastustamaan sitä jo pelkästään reaktiivisen tason argumenttien takia luottaen näin vanhakantaiseen Paasikiven-Kekkosen linjaan vai onko heillä muitakin korkeampia syitä vastustaa Natoa. Ongelmallista on se, mikä on jo todettu moneen kertaan, että kun tilanne on kuuma, Natosta ei saa keskustella ja kun tilanne on kylmä, Natosta ei tarvitse keskustella. Tämä rikkoo pahasti viimeisintä Pro Nato -lauseketta, oli lause oikeassa tai ei.

Syynä a) nämä ja b) se, että on aina hauskaa yrittää sekä “syödä kakku” että “säästää se”, lopullinen Nato-kantani on tämä:

Suomen pitäisi mennä puolustusliittoon Norjan, Ruotsin ja Tanskan kanssa niin, että kutakin maata velvoittaa naapurimaiden puolustaminen ikään kuin se olisi oma. Tähän liitetään se, että enin raskas metallipitoinen puolustusarsenaali ostetaan tarpeen mukaan USA:lta tai sen partnereilta (F-18:t, M16-kiväärit, ohjukset, uudemmat hävittäjät jne.) Pienempi sälä, jonka yhteensopivuudella ei ole merkitystä, kuten vaatteet, bootsit, juomapullot, soppakanuunat ja autot voidaan ostaa, mistä halvimmalla saa, vaikka Virolta tai Kiinalta. Kansa-armeijan päiväraha-/palkkakapiaisrakenne voidaan säilyttää ennallaan.
Lopulta saadaan status quo, jossa Suomi

– ei liity Natoon
– lähettää Venäjälle viestin, että sitä ei kiinnosta jengiytyminen vaan naapurivigilanttius
– on täysin Nato-yhteensopiva
– parantaa puolustuskykyään 2-3-kertaisesti ilman merkittäviä lisäkustannuksia
– saa puolustussitoumuksen mailta, joihin se voi luottaa
– sitoutuu puolustamaan säyseitä, luotettavia maita, joihin ei liity mistään ilmansuunnasta paitsi omastamme tulevia turvauhkia

Näin saadaan parhaat kahdesta maailmasta, aivan siihen tyyliin, miten Nato-keskustelu on vellonut alusta lähtien. Kukaan ei ole vain vielä julistanut suureen ääneen, miten ristiriitaiset pyrkimykset saataisiin parhaiten yhdisteltyä. Ruotsi ja Norja lähtevät tähän mukaan, sillä ne tuntevat samanlaista militaristista alemmuuskompleksia kuin Suomikin, mille on vielä pidemmät historialliset juuretkin.

 

 

 

Etikkaa hunajapurkissa

---

 NB. Tämä blogi aloittaa uuden käytännön, jossa politiikan lisäksi käsitellään myös muita oleellisia asioita

---

Olen (kr)äkännyt, miksi nuoret aikuiset eivät osaa pariutua ajoissa ja miksi paras pariutumisaika, 20-29 vuoden ikä, kulutetaan epäonnistuen tässä asiassa.

Pariutumisen epäonnistuja on kuin flipperin pelaaja 70-luvulta, joka ampuu itsensä mukaan sosiaaliseen peliin, kimmahtaa kaikista kelloista, pilleistä, lärpäkkeistä ja räikistä, tulee ammutuksi ylös yhä uudestaan ja uudestaan mailojen näpäytyksellä. Lopulta pallo tippuu läpi keskellä olevasta aukosta. Useamman tippumisen jälkeen tulee Game Over.

Kaksikymppisille voi naureskella vähän piilossa aivan avoimesti. He eivät tajua, kuinka paljon arvokasta aikaa he heittävät aivan hukkaan. He eivät myöskään näe peilistä sitä samaa, mitä me muut näemme katsoessamme ikkunasta.

Tärkeimmät syyt epäonnistumiselle ovat, että

• Kaksikymppiset kulkevat ympäriinsä “etikkapurkki” kädessä ja ojossa, jos vaikka muut tarttuisivat siihen. Etikka viittaa heidän taipumukseensa korostaa omia kylmiä, rationaalisia tai “viileitä” piirteitään.
• Kaksikymppiset olettavat, että toiset/muut ymmärtävät heitä non-verbaalisesti, sanoitta. Toisella pitäisi olla telepaattinen yhteys “sosiopaattiseen” individiin. Tämä jää luonnollisesti haaveeksi, vaikka se luonnistuikin yhden kerran What Women Want -elokuvassa (vuodelta 2000).
• Kaksikymppiset suhtautuvat toisiin sillä perusteella, miten nämä kohtelevat heitä. Toinen on juuri niin hyvä, kuin on ollut hänen viimeisin (epä)diplomaattinen tekonsa tai sanansa.

Pitäisi toimia juuri päinvastoin, jos haluaisi tuloksia ajoissa.

1. Pitäisi kulkea ympäriinsä “hunajapurkki” kädessä. Omia kädenlämpöisiä, herkkiä ja empaattisia piirteitä pitäisi korostaa. Tämä pätee erityisesti poikiin.
2. Pitäisi selittää vuolaasti, verbaalisesti ja pyytämättä omia ajatuksia, motiiveja ja arvoja. Aki Kaurismäen leikkimisen voisi jättää omaan arvoonsa. Olisi myös oleellista siirtää pallo toiseen paasaamatta koko ajan vain itsestään. Poikkeuksena on sellaisten ihmisten kanssa seurustelu, jotka osaavat kommunikoida vain kysymyksin. Heitäkin on. (“Mitä mieltä sä olet tästä?” – “Keitä siellä oli?” – “Oliko se mielenkiintoista?” – “Milloin tää siis on?”).
3. Pitäisi määritellä toisen arvo muista asioista kuin hänen viimeisimmistä teoistaan tai sanoistaan. Tämä on mielenkiintoista. Toisen arvon voi nähdä, päätellä, tuntea tai vaistota. Hän voi olla samanlainen, täydentävä tai erilainen suhteessa itseen. Toiseen voi liittyä symboliikkaa, joka ei ole staattista vaan vaihtelee näkijästä ja kokijasta toiseen. Kukin ihminen on toiselle arvokas juuri tietyistä syistä.

Tulin näihin ajatuksiin joskus silloin, kun musiikkilistoilla pyöri Christina Perrin hitti
“Jar of Hearts”:

Who do you think you are / running around leaving scars
Collecting your Jar of Hearts / and tearing love apart
You gonna catch a cold / from the ice inside your soul
Don’t come back for me / Don’t come back at all

Tässä tiivistetään yli-20-vuotiaan negatiivinen elämännäkemys. Soppaan oman lusikkansa ovat pistäneet epäilemättä myös muut negatiivikot, pojat, miehet, rassaajat ja rakastajat, mutta vastuu elämästä on itsellä. Tyhmien ja tylsien tyyppien kanssa ei tarvitse olla tekemisissä. Toisille pitäisi kuitenkin antaa myös toinen mahdollisuus – 3. kohdan periaatteen mukaan – mahdollisuuksien puitteissa ja rajoissa, asianhaaroista riippuen. Yleinen käytäntö on, että jos on mokannut kerran, toista yritystä ei tule saamaan tai tekemään. Yritys ja erehdys ovat toisiaan tukevia asioita prosessissa vaikeuksien kautta voittoon.

Parittomuuden ongelmasta kolmikymppisten kohdalla saa lukea aina aika ajoin.
► Tahdon lapsen; mies puuttuu (3.4.14)

Ongelmasta kärsivät valitettavasti enemmän naiset, sillä heidän hedelmällisyyteensä liittyvä stoppi 40:n korvilla (+/- 5 vuotta) luo tilanteen, missä on oltava yksin vielä seuraavat 40 vuotta, jos ei ole ehtinyt/halunnut/jaksanut/kyennyt/pystynyt tulemaan raskaaksi 40:ään mennessä oikean tyypin kanssa.

Ongelma on mitä suurimmassa määrin myös miesten, sillä heterous on kahden eri lajityypin kauppa. Kyse on myös itsekehityksestä (aktiivinen rooli), itsen kehittymisestä (passiivinen rooli) eli sen näyttämisestä, ettei ole reliikki tai toivoton tapaus. 47-vuotias naimaton mies on sosiaalisesti kuollut, vaikka hän pystyisikin teoriassa jatkamaan sukuaan. Siksi vahingon-“iloon” ei ole tässä tapauksessa mitään syytä.

Ongelma ei ole missään tapauksessa myöskään pelkästään akateeminen tai romanttinen. Kansantalous hyötyisi huomattavan paljon siitä, jos paremman laatuisia pareja olisi enemmän. Kansantalous kärsii tällä hetkellä siitä, että suuri osa ihmisistä maleksii yksinäisinä. Ongelmaan on monenlaisia lähestymistapoja ja lääkkeitä ja sellaisenaan ongelma soveltuu hyvin esimerkiksi liberaalipuolueen agendalle.

 

Makrotasoa vai ehkä jopa kunnallispolitiikkaa?

En ole erityisen kiinnostunut paikallispolitiikasta. Jos minun pitäisi keksiä yksi kunnallispoliittinen aihe, jota haluaisin lobata eteenpäin, niin ehdottaisin, että omakotitaloalueilla pitäisi estää turhaa ja vaarallista autoliikennettä erityisesti niillä kaduilla, joilla jalankulkijat, pyöräilijät ja autot ovat erottelematta samoilla kaistoilla. Lähelläni on tällainen alue, jota itsekin joudun käyttämään. Ehdotukseni olisi, että autojen pitäisi jatkaa valtaväyliä kaupunkiin ja kaupungista poispäin, ilman että ne ja niiden omistajat kruisailisivat turhaan ja vaarallisesti alueiden läpi, joilla he eivät asu mutta joilla asuu useita lapsiperheitä ilmeisistä syistä. Koulut ja meri ovat lähellä. Tähän paratiisiin ei tarvita käärmeautoja, mutta koska liikenteessä on vapaa liikkumaoikeus, autot ovat tulleet kaikkialle. Ratkaisisin ongelman soveltamalla olemassaolevaa liikennelainsäädäntöä ja julistamalla alueen ns. pihakaduiksi. Se tarkoittaisi käytännössä sitä, että ulkopuoliset autot eivät saisi ajaa poikkikaturallia. (Kts. aiheeseen liittyvä havainnekuva ↑, joka ilmaisee, että heillä ei olisi enää asiaa keltaisille teille vaan pelkästään puna-violeteille pääväylille.) Alueella asuvat asukkaat sen sijaan voisivat ajaa autonsa hidasta vauhtia, 20 km/h, omille pihoilleen. Muu olisi lainvastaista ja sakotettavaa. Näin alueen asukkaille saataisiin maksimaalinen hyöty – turvallinen ympäristö – minimaalisella haitalla. Autojen omistajat eivät varsinaisesti kärsisi. Heidän pitäisi vain suunnitella ajoreittinsä ja pysyä sillä tunnollisemmin kuin aiemmin eikä harrastaa automiehille ominaista AD/HD:ta ilman lääkitystä.

Sitten….. aloin miettimään, miten tämä suhtautuu liberalismiini. Haluamalla näitä rajoituksia enkö ole pikemminkin patakonservatiivi. Miten pihakadut suhtautuvat liberalismiin?

• Talousliberaali sanoisi, että “huonosti: ne rajoittavat taloudellista toimeliaisuutta ja luovat turhia esteitä.”
• Sosiaaliliberaali sanoisi, että “hyvin: ne rajoittavat yhtä ryhmää vähän samalla kun ne pitävät huolta muidenkin oikeuksista. Sitä paitsi kyse ei ole taloudellisesta toimeliaisuudesta. Yleensä autot ajavat ralliaan lounastunneilla tai illalla, jolloin töistä on jo kotiuduttu.”
• Yleisliberaali sanoisi, että “huonosti: ne rajoittavat inhimillistä uteliaisuutta ja vapautta kulkea, minne nokka osoittaa.”

En halua kuitenkaan hirttäytyä kiinni sosiaaliliberalistiseen itsemääritelmään. Unohdetaan “liber-“. Sitä käytetään mielivaltaisesti vasemmalla ja oikealla. On Libera, tuo Gustaf von Hertzenin gryndaama oikeistolaisten ajatuspaja, jota Lepomäki luotsaa. On Libero, tuo vuodesta 1987 ilmestynyt vasemmistonuorten jäsenlehti, jota Arhinmäki ei edes välttämättä enää lue. On Libero Up & Go, vauvainvaippa.

Liberalismi voitaisin määritellä muutoinkin. Liberalismi voisi olla sitä, että otetaan jo olemassaoleva lainsäädäntö ja tulkitaan sitä hyvässä hengessä niin, kuin se on kirjoitettu. Sitten kun se saadaan toimimaan paremmin, aletaan pikku hiljaa vähentämään lainsäädäntöä. Liberalismi voisi olla

• administratiivista vapausoppia, vapautta (turhasta) hallinnoimisesta tai juridiikasta.
• populismin vastakohta. Populistit luovat katseen menneeseen (= toteutuneeseen voittoon) ja vetoavat kansan alimpiin luokkiin ja vaistoihin. Liberalistit voisivat luoda katseen epävarmaan tulevaisuuteen ja vedota kansan ylempiin luokkiin ja vaistoihin.

Liberaalit tulevat määritellyksi muiden toimesta, mutta heillä on myös oikeus määritellä itse itsensä. Siinä mielessä liberaali on kuin post-punk-muusikko. Kaikki ymmärtävät sanan jollakin tavalla, yleensä konkreettisten esimerkkien ja ihmisten kautta, mutta sanassa on silti hyvin paljon tulkinnan varaa.